Hänen sydämensä kutistui kokoon enemmän katsellessaan; sillä ei itäänpäin, missä syvä vesi-uoma liikkui, eikä eteläänpäin, missä ruokomeri aaltoili korkeissa laineissa, eikä myöskään pohjaanpäin, mistä faraon sotajoukko lähestyi, ollut pakenemista ajatteleminen. Lännessä oli autio maa Aean; jos vaeltajat sinne vetäysivät ja tulisivat ajetuiksi eteenpäin, niin joutuivat he jälleen Egyptin piiriin ja heidän vaelluksensa olisi häpeällisesti päättynyt.
Niinpä ei jäänyt hänen omilleen muu neuvoksi kuin taistelu, ja tätä ajatellessaan kulki kylmä väristys nuorukaisen jäsenissä, sillä hän tunsi Kasanan huonosti varustetut, harjaantumattomat, osaksi raa'at ja tottelemattomat, osaksi kurjan arat joukot ja olihan hän nähnyt tuon valtavan, hyvin varustetun egyptiläisen sotajoukon lukemattomine jalkaväkineen ja komeine taisteluvaunuineen marssivan ohitsensa.
Niinkuin hänen enonsa äsken, niin näki hän nyt itsekin kansansa olevan aivotun varmaan perikatoon, ellei heidän isäinsä Jumala auttanut sitä. Varempina vuosina ja ennen kansan lähtöä oli tosin Mirjam säihkyvin silmin ja innostunein sanoin ylistänyt tämän kaikkivaltiaan Herran voimaa ja kunniaa, joka kansalleen antoi etusijan ennen kaikkia muita kansoja; mutta naisennustajan ylevät sanat olivat täyttäneet hänen lapsellisen sydämensä hiljaisella kauhulla tämän Jumalaa lähestymättömän suuruuden ja kauhistuttavan vihan vuoksi.
Helpompi oli hänen ylentää sielunsa aurinkojumalan puoleen, kuin hänen opettajansa, eräs hyvä ja ystävällinen egyptiläis-pappi oli vienyt hänet temppeliin Pithomissa. Sittemmin oli hän kokonaan kadottanut tarpeen kääntyä minkään Jumalan puoleen, sillä häneltä ei puuttunut mitään ja toisten poikain totellessa vanhempain viittausta, olivat paimenet, jotka hyvin tiesivät, että heidän vartioimansa laumat kuuluivat hänelle, kutsuneet häntä nuoreksi herrakseen ja ensin pilalla, vaan sitten todella, osoittaneet hänelle kaikkea haltijalle tulevaa kunnioitusta, ja tämä oli ennen aikaa kohottanut hänen itsetuntoansa ja tehnyt hänet itsepäiseksi nuorukaiseksi.
Hän, tuo sydänterve, väkevä, jota täysikasvuiset tottelivat, oli itseensä tyytyväinen ja tunsi, että muut häntä tarvitsivat, ja kun ei mikään ollut hänelle raskaampaa kuin pyytää joltakin — olipa se kuka tahansa — vähää tai paljoa, niin oli hänelle vastenmielistä rukoilla Jumalaa, joka oli niin vieras ja seisoi niin korkealla hänen ylitsensä.
Mutta nyt, kun tuo kauhea kohtalo, mikä uhkasi hänen kansaansa, puristi hänen sydäntään kokoon, valtasi hänet tunne, ikäänkuin ainoastaan korkein ja valtavin voisi pelastaa heidät tuosta kauheasta, sanomattomasta hädästä, ikäänkuin voisi tätä mahtavaa sotajoukkoa ainoastaan se vastustaa, jonka vallassa oli ruhjota taivas ja maa murskaksi.
Mitä oli hän, että tuo korkein, jonka Mirjam ja Hoseakin oli kuvaillut hänelle niin ylensuureksi, välittäisi hänestä? Mutta hänen kansassaan oli monta tuhatta päätä ja Jumala ei ollut halveksinut tehdä sitä omakseen ja luvata sille suuria asioita. Nyt seisoi se perikadon partaalla ja hän, joka tuli vihollisen leiristä, oli ehkä ainoa, joka arvasi vaaran koko suuruuden.
Silloin tuli hän äkkiä vakuutetuksi, että ennen kaikkia muita oli hänen velvollisuutensa huomauttaa hänen isäinsä Jumalaa, joka ehkä huolenpidossaan taivaasta ja maasta, auringosta ja tähdistä oli unohtanut hänen omaistensa kohtalon, siitä suuresta vaarasta, mikä uhkasi kansaa, ja rukoilla häntä sitä pelastamaan. Hän seisoi vielä yhä hävinneen tornin huipulla ja sieltä nosti hän käsivartensa ja kasvonsa taivasta kohti.
Pohjassa päin näki hän mustat pilvet, jotka hän jo ennen oli huomannut sinisellä taivaalla, äkkiä hajaantuvan ja jakaantuvan sinne ja tänne. Tuuli, joka auringon laskun jälkeen oli tyyntynyt, rupesi kiivaasti ja voimallisesti taas puhaltamaan ja muuttui jälleen myrskyksi. Yhä nopeammissa puuskissa pauhusi se yli niemekkeen ja pyöritti taajoja pylväitä keltahiekkaa edellään.
Hänen täytyi korottaa ääntänsä, jos se, jota hän avuksi huusi, kuulisi häntä korkeassa taivaassaan ja sentähden huusi hän ponnistaen nuoren rintansa kaiken voiman myrskyyn: