"Adonaï, Adonaï! Sinä, jota he kutsuvat Jehovaksi, sinä isäini suuri Jumala, kuule minua, Efraimia, joka vielä on nuori ja kokematon ja jota sinä halpuutensa vuoksi et varmaankaan koskaan ole ajatellut. Itselleni en pyydä mitään! Mutta kansa, jonka sinä kutsut omaksesi, on suuressa hädässä. Se on jättänyt vahvat huoneensa ja hyvät laitumet, koska sinä lupasit sille paremman ja kauniimman maan ja koska se luottaa sinuun ja lupaukseesi. Mutta nyt lähestyy faraon sotajoukko ja se on niin suuri, etteivät meikäläiset koskaan voi sitä vastustaa. Sinä saat uskoa sen, Eli, Herrani! Sillä minä olen nähnyt sen ja olen ollut sen keskellä. Niin varmasti kuin tässä seison, tiedän minä, että se on liian vahva sinun kansallesi. Faraon voima polkee sen allensa niinkuin harjan sorkat tallaavat oljet luuvan permannolla. Ja minun kansalaiseni, jotka myöskin ovat sinun, leiriytyvät eräällä paikalla, missä faraon sotilaat voivat ympäröidä sen kaikilta puolin, niin ettei heille jää mitään pakenemisen aukkoa, ei ainoatakaan, minä olen sen selvästi nähnyt tästä paikasta. Ja nyt kuule minua, Adonaï! Mutta voitko sinä kuulla ääntäni, Herra, sellaisessa myrskyssä? Varmaankin sinä voit sen, sillä he kutsuvat sinua kaikkivaltiaaksi ja jos kuulet minua ja käsität sanojeni tarkoituksen, niin tulet sinä, jos sinä vain tahdot, valtavilla silmilläsi huomaamaan, että minä puhun totta. Mutta silloin muistat sinä myös varmaan lupauksen, jonka sinä palvelijasi Moseksen kautta annoit kansallesi.
"Minä olen egyptiläisten joukossa nähnyt petosta ja murhaa ja iljettävää pahuutta ja heidän tekonsa on täyttänyt minut, joka vain olen syntinen ja kokematon poika, inholla ja katkeruudella. Kuinka voisit sinä, jolta kaikki hyvyys on tuleva ja jonka Mirjam kutsuu totuudeksi, toimia niinkuin nuo jumalattomat ja rikkoa uskosi ja lupauksesi niille, jotka luottavat sinuun? Minä tiedän, sinä korkea ja voimallinen, että se on kaukana sinusta ja ehkä se on synti ajatellakin sitä. Kuule minua, Adonaï! Katso pohjaanpäin egyptiläisten sotavoimaa, joka varmaankin pian jättää leirinsä ja lähestyy, ja etelään päin sinun omiesi hätää ja ettei enään ole heille mahdollista paeta, ja sinä olet pelastava heitä kaikkivaltiaisuutesi ja viisautesi avulla; sillä sinä olet luvannut heille uuden maan ja jos he tulevat kukistetuiksi, kuinka saattavat he sinne päästä?"
Niin lopetti hän lapsellisen, yksinkertaisen, vaan sydämen syvyydestä vuotavan rukouksensa. Sitten riensi hän pitkissä loikkauksissa hävinneestä tornista tasaisen, aution lakeuden yli ja juoksi etelää kohti niin nopeasti, kuin jos toistamiseen olisi pitänyt paeta vankeudesta. Hän tunsi, kuinka tuo koillisesta pauhaava myrsky häntä ajoi, ja sanoi itsekseen, että se tulisi jouduttamaan faraon jalkaväen marssiakin. Kenties eivät hänen kansalaistensa johtajat tietäneet, kuinka ääretön sotavoima heitä uhkasi ja pitivät tuota lähenevää vaaraa vähäpätöisenä. Mutta hän tunsi sen ja saattoi ilmoittaa kaikki. Nyt oli rientäminen ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän tässä kilpajuoksussa myrskyn kanssa saanut siivet.
Pihahirothin kylän oli hän pian saavuttanut ja kiiruhtaessaan pysähtymättä ohitse huomasi hän, että sen majat ja teltat olivat ihmisistä ja karjasta tyhjät. Kenties olivat sen asukkaat paenneet omaisuutensa kanssa turvaan, lähenevien egyptiläisten joukkojen tai hänen omaistensa vaelluksen vuoksi.
Jota pitemmälle hän tuli, sitä pilvisemmäksi kävi taivas, mikä täällä niin harvoin puolipäivän aikaan puuttuu kirkasta sineään, ja sitä hirveämmin ulvoi myrsky. Hänen hiuksensa liehuivat hänen kuuman päänsä ympäri, hänen rintansa läähätti, mutta hän juoksi yhä eteenpäin ja hänestä tuntui, ikäänkuin hänen anturansa yhä enemmän kirpoaisivat maasta.
Jota lähemmäksi hän tuli merta, sitä kovemmin ulvoi ja vinkui myrsky, sitä pauhaavammin kaikuivat Baal-Zephon vuoren kallioita vasen tyrskyävät laineet. Nyt — lyhyt tunti oli kulunut hänen tornista lähdöstään — saapui hän leirin ensimäisille teltoille ja tuo hänelle hyvin tuttu huuto: "saastainen!" niinkuin myöskin niiden suruvaatteet, jotka katselivat häntä haavaisilla, rumennetuilla kasvoilla myrskyn tuhoamien teittäin raunioista, ilmaisivat hänelle, että hän oli tullut spitaalisten luo, joiden Moses oli käskenyt levähtämään leirin ulkopuolella.
Mutta hänellä oli niin kiire, ettei hän mennyt heidän korttelinsa ympäri, vaan nopein askelin riensi sen läpi. Ei hän pysähtynyt, vaikka eräs korkearunkoinen palmu, jonka myrsky oli temmannut ylös, romahti maahan hänen vieressään, niin että oksat sen latvassa koskettivat häntä.
Vihdoin saapui hän maanmiestensä teltoille ja majoille, joista niinikään monet olivat kukistuneet.
Ensimäiseltä tutulta, jonka hän kohtasi, kysyi hän Nun'ia, äitivainajansa ja Josuan isää.
Hän oli Moseksen ja toisten kansan vanhimpain kanssa mennyt rantaan ja Efraim seurasi häntä sinne, missä kostea, suolainen meri-ilma virkisti häntä ja lauhdutti hänen otsaansa.