Mutta hän ei saanut oitis puhutella häntä ja sentähden kokosi hän ajatuksiaan ja hengähti, samalla kun hän huomasi, kuinka he, joita hän etsi, keskustelivat vilkkaasti fenisialaisten laivurein kanssa.
Nuorukaiset olivat kielletyt häiritsemästä kansan harmajapäisiä vanhuksia heidän neuvottelussaan, mikä tietysti koski merta; sillä heprealaiset viittailivat yhä meren lahden kärkeen ja fenisialaiset milloin sinne, milloin vuorelle ja taivaalle, milloin pohjaan päin, yhä kasvavan myrskyn kotiin.
Eräs esiinpistävä muuri suojeli vanhoja miehiä myrskyn puuskilta ja kuitenkin oli heillä vaivaa pysyäkseen pystyssä sauvojen ja rakennuksen kivien suojassa.
Vihdoin loppui keskustelu ja nuorukaisen nähdessä Moseksen jättiläisvartalon hitailla ja kuitenkin varmoilla askelilla, heprealaisten etevämpien miesten kanssa, lähestyvän meren rantaa, pyrki Nun, paimeniensa auttamana, niin nopeasti kuin hän saattoi, vaivalloisesti myrskyä vastaan leiriin. Hän kantoi surupukua ja kun toiset näyttivät iloisilta ja toivorikkailta erotessaan, oli hänen kauniissa, valkean parran ja päänhiusten ympäröimissä kasvoissa sielun ja ruumista rasittavan murheen näky.
Vasta kun Efraim huusi hänen nimeänsä, nosti hän kumartuneen leijonan päänsä ylös ja huomattuaan nuorukaisen horjahti hän hämmästyneenä ja pelästyneenä takaperin sekä piteli lujasti kiinni vahvasta paimenen käsivarresta, mikä häntä turvasi.
Vapautettujen orjain kautta, jotka hän oli jättänyt Tanikseen, oli hän saanut tiedon poikansa ja tyttärensä pojan hirveästä kohtalosta.
Silloin oli ukko repinyt vaatteensa ja hajoittanut tuhkaa päähänsä, pukeunut suruvaatteisiin ja surrut sielunsa syvyydessä rakastettua, ihanaa, ainoata poikaansa ja kukoistavaa tyttärensä poikaa.
Nyt seisoi Efraim hänen edessään ja pantuaan kätensä hänen olkapäillensä ja suutelemistaan suudeltuansa häntä, kysyi hän vieläkö hänen poikansa oli elossa ja muistiko hän vielä isäänsä ja kansaansa.
Niin pian kuin nuorukainen oli tämän iloisesti myöntänyt, kiersi vanhus käsivartensa hänen hartiainsa ympäri, että hän, hänen verensä, eikä kukaan muukalainen, suojelisi häntä tästälähin myrskyn voimaa vastaan.
Hänellä oli vakavia ja tärkeitä velvollisuuksia täytettävänä, joista ei mikään saanut häntä pidättää; mutta kun tuo tulinen poika, tiellä leiriin, myrskyn mylvinän läpi, huusi hänen korvaansa, että hän aikoi koota paimenensa ja ikäkumppaninsa vapauttaakseen Hosean, joka nyt kutsui itsensä Josuaksi, heräsi ukon reippaus ja painaessaan tyttärensä poikaa lujemmin sydäntään vasten huudahti hän, että vaikka hän olikin ukko, niin ei hän kuitenkaan ollut liian vanha heiluttamaan kirvestä ja yhdessä Efraimin nuoren joukon kanssa pelastamaan poikaansa. Sen ohessa säihkyivät hänen kyyneleistä kosteat silmänsä ja vapaalla käsivarrellaan viittasi hän ylös ja huudahti: "Minun isäini Jumala, johonka minä olen oppinut turvaamaan valvoo uskollistensa yli! Näetkö sinä tuolla merenpoukaman päässä hiekan, ruohikon ja simpukat? Vielä vähän aikaa sitten oli siellä vettä, ja lakkapäisinä hyppelehtivät siellä pauhaavat laineet. Se on tie, poika, joka lupaa meille pelastusta, sillä jos tuuli kestää, niin perääntyy vuoksi — merentuntijat fenisialaiset sanovat niin — vielä edemmäksi mereen. He sanovat pohjatuulen jumalan olevan meille suosiollisen ja tuolla Baal-Zephonin huipulla sytyttävät heidän poikansa tulen; mutta me tiedämme, että se on toinen, joka avaa meille tien erämaahan. Meidän oli huonosti asiat, poikani!"