"Niin, isoisä!" huusi nuorukainen. "Teille on käynyt niinkuin leijonalle paulassa ja egyptiläisten sotajoukko — ensimäisestä viimeiseen mieheen kulki se ohitseni — on valtava ja voittamaton. Minä olen rientänyt niin nopeasti kuin jalkani minua kantoivat ilmoittaakseni teille, kuinka paljon raskasaseisia, joutsimiehiä, hevosia ja vaunuja…"
"Tiedämme, tiedämme", keskeytti hänet ukko, "mutta nyt olemme paikalla!"
Samalla viittasi hän erääsen lytistyneesen telttaan, jota hänen palvelijansa koettivat tukea ja jonka vieressä eräs ikivanha heprealainen, hänen isänsä Elisama, istui kantotuolissa, liinoilla peitettynä.
Kiireesti huusi Nun muutaman sanan hänelle ja vei Efraimin hänen luokseen. Mutta nuorukaisen syleillessä kantaisää ja antaessaan hänen sivellä ja taputella itseään komensi Nun nuorellisella vilkkaudella paimeniaan ja palvelijoitaan: "Purkakaat teltta, miehet! Myrsky on teitä varten alkanut työtään! Käärikäät kangas seipäitten ympäri, kuormatkaat kärryt ja juhdat! Rientäkäät! Ja sinä, Gaddi, sinä Samma ja Jaakop, pois toisten luo! Lähdön hetki on tullut! Jokaisen on rientäminen vaunuja valjastamaan, eläimiä kytkemään ja varustamaan niin nopeasti kuin mahdollista. Herra näyttää meille tien ja hänen nimessään ja Moseksen käskystä on jokaisen kiiruhtaminen! Muistuttakaat kaikkia vaarinottamaan vanhasta järjestyksestä. Me vaellamme matkueen etunenässä, sitten tulevat toiset sukukunnat ja vihdoin vieraat ja spitaaliset miehet ja vaimot. Iloitkaat, miehet, sillä Jumalamme tekee suuria ihmeitä ja kuivaa meren meille, valitulle kansalleen. Kukin kiittäköön häntä työssään ja rukoilkoon häntä sydämen syvyydestä, että hän meitä varjeleisi eteenpäin. Joka ei tahdo miekkaan kuolla, eikä joutua ruhjottavaksi faraon vaunujen painon alle, hän ponnistakoon paraimmat voimansa ja unohtakoon levon! Se odottaa meitä, niin pian kuin olemme välttäneet vaaran. Tänne telttavaate, sen käärin itse kokoon. Tartu kiinni, poika! Katsokaat Manassen lapsia tuolla, he kokoovat ja tekevät kuormaa! Aivan niin Efraim, sinä ymmärrä käyttää käsiäsi! Miten paljon onkaan meillä tehtävänä! Pääni, vanha, muistamaton pääni! Yhdellä haavaa on minulle niin paljon kasaantunut! Sinulla, Raphn, on nopsat jalat; — mutta minä otin huolekseni kehoittaa muukalaisia pikaiseen lähtöön. Pian siis heidän luokseen ja kiiruhda heitä, etteivät jää kauvaksi kansan jälkeen. Aika on kallis! Herra, Herra, minun Jumalani, levitä varjeleva kätesi kansasi ylitse ja aja aallot vieläkin kauvemmaksi takaisin myrskyllä, sinun valtavalla henkäykselläsi! Kukin rukoilkoon hiljaisuudessa työskennellessään; kaikissa paikoin läsnäolevainen, joka katselee sydämiin, kuulee häntä kuitenkin. Tämä kuorma on liian raskas sinulle, Efraim; sinä ponnistat yli änkesi! Mutta ei! Poika on kuitenkin onnistunut! Noudattakaat häntä, miehet, ja te Succothista, iloitkaat nuoren herranne voimasta!"
Nämät sanat olivat tarkoitetut Efraimin paimenille, palvelijoille ja palvelijattarille, joista useimmat kesken työtään olivat tervehtäneet häntä, suudelleet hänen kättään tahi käsivarttaan ja iloitsivat hänen takaisintulostaan. He kokosivat tavaroita ja tekivät kuormia, käärivät ja sitoivat, kokosivat ja ajoivat huudoilla ja lyönneillä karjan yhteen, jota myrsky peloitti.
Kansa Succothista tahtoi noudattaa nuorta isäntäänsä, kansa Taniksesta herransa tyttärenpoikaa ja toiset laumainomistajat ja halpa kansa Efraimin suvusta, joiden teltat ympäröivät heidän päänsä, Nunin, telttaa, tekivät samoin, etteivät jäisi muista jälkeen, ja kuitenkin kului muutamia tuntia, kunnes kukin teltta, tarveskalut ja ruokaneuvot ihmisille ja karjalle olivat saaneet sijansa juhdilla ja kärryillä, ja vanhat, heikot ja sairaat olivat tulleet sijoitetuiksi ja asetetuiksi paarille ja vaunuihin.
Kaukaa kantoi myrsky toisinaan Moseksen syvän, äänen tai Aaronin korkeamman äänen kai'un siihen paikkaan, missä efraimilaiset toimiskelivat. Mutta eivät he eikä Judan sukukuntakaan tarvinneet kehoitusta; sillä heitä komensi Hur ja Naheson ja ensimäisen vieressä seisoi Mirjam, hänen nuori emäntänsä. Muitten sukukuntain ja muukalaisten laita oli kokonaan toisin. Ja heidän johtajaansa uppiniskaisuuden ja arkuuden syyksi oli luettava että kansa oli joutunut niin vaaralliseen tilaan.
22 Luku.
Murtaa Ethamin linnoitusrivin keskustan ja kulkea lähintä, Palestiinaan johtavaa tietä koilliseen, oli näyttäynyt mahdottomalta, mutta Mosekeen toinenkin suunnitelma, viedä kansa etelän Migdol'in ympäri, oli jäänyt sikseen, sillä vakoojat olivat kertoneet, että sen vartiosto oli saanut suuren vahvistuksen. Silloin oli kansajoukko hyökännyt jumalan miestä vastaan ja selittänyt, että se ennemmin kääntyisi takaisin ja pyytäisi faraon armoa, kuin antaisi itsensä, vaimonsa ja lastensa tulla hakatuiksi maahan.
Monta päivää oli tarvittu heidän pidättämisekseen; mutta kun uudet tiedustelijat kertoivat faraon lähestyvän suurella sotavoimalla, silloin näkyi aika tulleen pakottaa hätääntyneitä vaeltajia murtaumaan lävitse ja Moses käytti käskevän persoonansa koko arvon, Aaron viehättävän puheliaisuutensa koko voiman ja vanha Nun ja Hur koettivat kiihottaa toisia omalla rohkeudellaan. Mutta tuo kauhistava tieto oli murtanut useimmissa viimeisenkin jäännöksen itseluottamuksesta ja uskalluksesta Jumalaan ja he olivat jo päättäneet vakuuttaa faraota katumuksestaan, kuin ne vakoojat, joita he itse olivat johtajainsa tietämättä lähettäneet, palasivat ja ilmoittivat, että lähestyvää sotajoukkoa oli kielletty säästämästä ketään heprealaista ja että armoa pyytävätkin saisivat miekan terästä tuntea, kuinka farao rankaisisi niitä, joiden jumalattomien loihtukeinojen kautta kurjuus ja kuolema oli tullut niin monelle egyptiläiselle.