Silloin oli heille, vaikka liian myöhään, tullut selväksi, että palajaminen tuottaisi heille vielä varmemman turmion, kuin rohkea eteenpäin tunkeuminen. Mutta kun aseentaitavat miehet olivat seuranneet Huria ja Sunia etelän Migdoliin saakka, olivat he pakoon lähteneet, niin pian kuin he olivat saaneet kuulla egyptiläisten sotatorvien räikeän äänen. Saavuttuaan sitten järjestymättömin rivein, arkoina ja harmistuneina kansansa luo, oli uusia, liiallisia kertomuksia faraon sotavoimasta saapunut leiriin ja nyt oli kuolemanhätä ja epätoivo ruvennut kouristamaan rohkeimpiakin miehiä. Kehoitukset olivat turhat, uhkauksia pilkattiin ja kapinallinen joukko oli temmannut johtajatkin mukaansa, kunnes he lyhyen vaelluksen perästä olivat saapuneet ruokomerelle ja sen syvien, viheriäisten laineiden kautta olivat pakotetut jättämään paon etelään.
Sentähden oli kansa leiriytynyt Pihahirothin ja Baal-Zephonin vuoren väliin ja täällä oli taaskin onnistuttu kääntämään pelkurit heidän isäinsä Jumalaan. Varman turmion edessä, josta ei mikään ihmisellinen voima voinut heitä pelastaa, olivat he uudestaan oppineet nostamaan silmänsä ylöspäin, mutta Moseksen sielussa oli murhe ja sääli noista kurjista, kovasti koetelluista joukoista, jotka hänen kehoitustaan olivat seuranneet, tullut voimalliseksi. Viimeisenä yönä oli hän noussut eräälle Baal-Zephonin vuoren matalammalle kukkulalle ja pauhaavan myrskyn raivotessa ja sihisevän tyrskyn hyrskyessä, oli hän etsinyt Herraa Jumalaansa ja tuntenut hänen läsnäolevan. Ei hän myöskään ollut väsynyt panemasta kansansa hädän hänen sydämelleen ja rukoilemasta häntä, heitä pelastamaan.
Ja samana hetkenä oli Mirjam'kin, Hurin vaimo, mennyt meren rantaan rukoillakseen yksinäisessä virressä samaa heidän Jumalataan, tuntiessaan yhä olevansa hänen uskottu palvelijansa. Tässä pani hän hänen sydämelleen vaimojen ja lasten kohtalon, jotka uskaltaessaan häneen olivat lähteneet kauvaksi. Rukoillakseen myöskin hänen lapsuutensa ystävän puolesta, joka nääntyi kauhistavassa vankeudessa, oli hän vaipunut polvilleen; mutta hän oli vain arasti ja hiljaa huutanut korkeuteen: "Älä unohda onnetonta Hoseaa, Herra, jonka minä sinun käskystäsi nimitin Josuaksi, vaikka hän onkin ollut vähemmin kuuliainen sinun kutsumuksellesi, kuin Moses, veljeni ja Hur, puolisoni! Muista niinikään Efraimia, joka on Nun'in tyttären poika, sinun uskollista palvelijaasi!"
Sitten läksi hän puolisonsa telttaan takaisin sill'aikaa kun, moni halpa mies ja moni hätääntynyt vaimoraukka kansasta, yksinkertaisen telttansa ulkopuolella, tai kehnolla, kyyneleitten kostuttamalla matolla, ylensi aran sielunsa isäinsä Jumalan puoleen ja hänen käsiinsä uskoi huolen niistä, jotka olivat hänen sydämelleen rakkaimmat.
Niin oli leiri tuona korkeimman hädän yönä muuttunut temppeliksi, jossa ylhäinen ja alhainen, perheenisä ja äiti, herra ja orja, jopa tuo vaivainen spitalinenkin etsi ja löysi Jumalansa.
Vihdoin oli se aamu tullut, jolloin Efraim oli huutanut lapsellisen rukouksensa myrskyyn ja meri oli ruvennut pakenemaan.
Kun sitte kansa omin silmin näki ihmeen, minkä korkein teki valituillensa, tuli epäilevistä ja aroista yhtä monta uskonvahvaa, toivorikasta ihmistä.
Ei ainoastaan efraimilaisten seassa, ei, toistenkin sukukuntain, muukalaisten ja spitalisten seassa elähytti tuo äsken herännyt, iloinen luottamus, kutakin yksityistäkin valmistaumaan, ponnistamalla kaikki voimansa, matkalle ja ensikerran kokoontui ja järjestäytyi kansa ilman riitaa ja eripuraisuutta, ilman väkivaltaa, sadatuksia ja kyyneleitä.
Auringonlaskun jälkeen astui Moses korkealle korotetulla sauvalla, Aaron laulaen ja rukoillen kaikkien etunenässä meren lahdekkeelle.
Myrsky, joka yhä vielä pauhasi samalla kiivaudella, oli puhdistanut lahdelman laineista ja ajoi liekit ja soihtujen savun, joita kannettiin sukukuntain edellä, lounasta kohti.