Ylhäisimpiä johtajia, joissa kaikkien silmät jännitetyllä toivolla riippuivat, seurasi vanha Nun efraimilaisineen. Meren pohja, jota he astuivat, oli kovaa kosteata hiekkaa, jota myöten laumatkin saattoivat kulkea niinkuin tasaista, mereen päin kaltevaa tietä.
Efraim, jossa vanhimmat nyt jo näkivät tulevan päämiehensä, oli isoisänsä esityksestä saanut toimekseen pitää huolta, ettei matkue pysähtyisi, ja tähän tarpeesen oli hänelle uskottu johtajan sauva, sillä kalastajat, joiden majat seisoivat Baal Zephonvuoren juurella, olivat samoin kuin fenisialaiset laivuritkin sitä mieltä, että meri, kuun korkeimmalleen tultua, palautuisi vanhaan uomaansa ja sentähden oli kaikki viivytys vältettävä.
Myrsky ilahdutti nuorukaista ja kun hänen kiharansa liehuivat ja hän, virkavelvollisuuksiaan täyttäessään, voitollisesti taisteli sitä vastaan, näkyi se hänestä olevan sen uhkarohkeuden esimakua, mikä hänen mielessään liikkui.
Niin kuljettiin pimeydessä, mikä pian oli seurannut ehtoohämärää. Meriruohon ja kuivalle jääneitten kalojen katkera lemu miellytti itseänsä mieheksi tuntevaa poikaa enemmän kuin suloinen narduksen lemu Kasanan teltassa. Kerran juolahti muisto hänestä hänen mieleensä, mutta muutoin ei ollut yhtään silmänräpäystä näinä hetkinä, mikä olisi antanut hänelle aikaa ajatella häntä.
Hänellä oli täysi tehtävä, sillä milloin oli hänen poistaminen meriruohoa, jota laine oli tielle ajanut, milloin taas hänen tarttuminen lammaslaumaa johtavan pukin sarviin kiinni, joka kieltäytyi kulkemasta märkää pohjaa myöten, ja vetää sitä perässään taikka ajaminen nautaeläimiä ja juhtia lätäkön lävitse, jota he pelkäsivät.
Monesti täytyi hänen hartioillaan auttaa raskaasti kuormattuja rattaita, joiden pyörät olivat syvälle vaipuneet pehmeään hiekkaan, ja kun tämän ihmeellisen, seurauksista rikkaan vaelluksen aikana nousi Egyptin puoleisella rannalla riita kahden paimenlauman välillä etuoikeudesta, ratkaisi hän nopeasti arvalla, kenenkä oli edellä kulkeminen, kenenkä taakse jääminen. Kahta pientä tyttöä, jotka itkien epäsivät mennä erään lätäkön poikki, sill'aikaa kun äidillä oli tekemistä rintalapsensa kanssa käsivarrellaan, kantoi hän päättävästi matalan veden läpitse ja eräitä kuormavaunuja, joitten toinen pyörä oli murtunut, antoi hän soihtujen valossa nopeasti sysätä syrjään ja käski väkeväin päiväläisten, jotka kantoivat vaan vähäistä taakkaa, ottamaan säkit ja pakat, jopa ajopelien jäännöksetkin mukaansa.
Itkeville vaimoille ja lapsille heitti hän lohduttavaisen sanan ja soihdun valon sattuessa jonkun ikäkumppanin kasvoille, jonka myötävaikutusta hän Josuan vapauttamiseksi toivoi, esitti hän lyhyvin sanoin hänelle tuon rohkean aikeen, jonka hän yhdessä hänen kanssaan aikoi toteuttaa.
Soihdunkantajain, jotka muulloin kulkivat vaeltajain etunenässä, täytyi tällä kertaa päättää heidän rivinsä, sillä koillisesta pauhaava myrsky olisi ajanut savun kansan silmille. He seisoivat Egyptin rannalla ja jo oli koko matkue kulkenut heidän ohitsensa, paitsi spitaaliset, jotka viimeisinä seurasivat muukalaisia. Näitä oli kirjava joukko ja he olivat aasialaisia, semiläistä verta, jotka olivat paenneet päivätyötä tai kovia rangaistuksia, mihinkä Egyptin laki oli heidät tuominnut. Näiden joukossa oli myös kauppiaita, jotka lukuisista vaeltajista saivat ostajia tavaroilleen sekä schasu-paimenia, joilta rajavartijat estivät kotiinpääsyn. Heidän kanssansa oli Efraimin vaikea tulla toimeen, sillä he kieltäysivät jättämästä manteretta, ellei spitaaliset erotettaisi loitolle heistä. Mutta heidän edellään kulkevan Benjaminin sukukunnan vanhimpain avulla sai nuorukainen heidät tottelemaan, uhatessaan heitä fenisialaisten ja kalastajain vakuutuksella, että kuun laskiessa meri tulisi palajamaan vanhaan uomaansa. Vihdoin sai hän spitaalisten järkevän johtajan, erään entisen egyptiläisen papin, ottamaan vaarin edes puolesta määrätystä välimatkasta.
Myrsky oli sillävälin puhaltanut yhtämittaa ja sen pauhu ja pitkäveteinen vinkuminen, mikä hämmentyi vaahtoisien laineitten ulvontaan ja tyrskyn kohisevaan kohinaan, voitti vanhimpain komentohuudot, vaimojen hätävalitukset, lasten itkun, vapisevain laumojen mylvinän ja määkinän sekä koirain vinkahdukset. Ainoastaan läheisimmät voivat vielä käsittää Efraimin äänen ja sitäpaitsi sammuivat monet soihdut, sillävälin kun toisia saatiin ainoastaan tuskalla pysymään vireillä. Mutta kun Efraim läähöttäen ja pitkin askelin oli viimeisten spitaalisten perässä hetkisen kulkenut kosteata pohjaa myöten, saadakseen vähänkin lepoa, kuuli hän takanaan nimeänsä huudettavan ja kääntyessään ympäri huomasi hän erään entisistä leikkitovereistaan, joka palasi vakoomismatkalta ja otsa hiessä kovasti hengittäen huusi johtajan sauvaa kantavan Efraimin korvaan, että faraon vaunut tulivat muun sotavoiman edellä.
Pihahirothin luona oli hän heistä eronnut ja ell'eivät he sinne pysähtyisi, antaakseen toisille joukoille aikaa liittyä heihin, niin saattaisivat ne joka silmänräpäyksessä saavuttaa pakolaiset. Sitten riensi hän spitaalisten ohitse päästäkseen johtajan luo; mutta Efraim jäi keskitielle, painoi kätensä otsalleen ja suru valtasi hänen sielunsa.