Hän tiesi, että lähestyvä sotajoukko polkisi allensa miehet vaimot ja lapset, jotka hän juuri oli nähnyt liikuttavassa hädässä ja avuttomuudessa, niinkuin ihmisen jalka tallaa muurahaisjoukon. Jälleen tunsi hän itsessään kehoituksen rukoukseen ja hänen ahdistetusta rinnastaan tunkeutui rukoileva huuto yöhön: "Eli, Eli, suuri Jumala korkeudessa! Sinä tiedät — sillä olenhan minä sen sanonut sinulle ja sinun kaikkinäkevän silmäsi täytyy se huomata, huolimatta tästä pimeästä yöstä — millaisessa tilassa kansa on, jonka sinä olet luvannut viedä luvattuun maahan. Ajattele lupaustasi, Jehovah! Ole meille armollinen, sinä kaikkivaltias, suuri! Vihollisemme lähestyy vastustamattomalla voimalla! Estä häntä! Pelasta meidät! Varjele vaimoraukat ja lapset! Pelasta meitä, ole meille armollinen!"
Tämän rukouksen kestäessä oli hän ylentänyt silmänsä ja Baal-Zephonin vuoren huipulla huomannut erään valkean-punaisen valon. Se oli fenisialaisten sytyttämä, tehdäkseen pohjatuulen Baalia suosiolliseksi heimolaisille ja vihaiseksi vihatuille egyptiläisille.
Se oli ystävällisesti tehty; mutta hän pani toivonsa erääsen toiseen Jumalaan ja katsellessaan jälleen taivaan holvia, jota pitkin harmaat ja mustat pilvet liitelivät, kokoutuivat, hajosivat ja sitten taasen etsivät uusia uria korkeudessa, huomasi hän kahden toisistaan eroavan pilvikasan lomassa täysikuun hohtavan valon, se kun nyt oli saavuttanut ratansa korkeimman kohdan.
Silloin valtasi hänet uusi pelko; sillä hän muisti tuulen ja ilmantietäjäin lausunnon. Halusiko merivirta uudelleen täyttää vanhan uomansa, niin olivat hänen omaisensa hukassa, sillä pohjaankaan päin, missä mudan ja kallioitten välillä löytyi syviä vesisäiliöitä, ei löytynyt pakopaikkaa. Jos laineet palasivat ensi hetkinä takaisin, niin hävitettiin Abrahamin siemen maan päältä, niinkuin vahaan piirretty kirjoitus katoaa taulusta lämpösen käden painon alla.
Mutta eikö sitten tämä perikatoon aiottu kansa ollut sama, jonka Herra oli valinnut omakseen? Voiko hän antaa sen niiden käsiin, jotka olivat hänen omiakin vihollisiaan?
Ei, ei, tuhannen kertaa ei!
Ja kuu, jonka piti vaikuttaa turmion, olihan se vähää ennen liittoutunut kansan pakoon ja ollut sille suosiollinen. Ainoastaan toivoa ja uskoa eikä menettää uskallustaan!
Eihän vielä ollut mitään, ei niin mitään kadotettu!
Tapahtukoon mitä tahansa, niin eihän koko kansan tarvinnut hukkua, eikä varmaankaan hänen sukukuntansa, joka kulki vaeltajain etunenässä; sillä monen täytyi olla saavuttanut toisen rannan, jopa ehkä useampain kuin hän luulikaan, lahdelma kun ei ollut leveä ja spitaalisetkin, joukon viimeiset, olivat jo päässeet hyvän matkan kostealla rannalla eteenpäin.
Nyt jäi hän kaikkien taakse kuunnellakseen vihollisten vaunujen lähestymistä. Lahden rannalla pani hän korvansa maahan ja hän uskalsi luottaa tarkkaan kuuloonsa, sillä kuinka usein olikaan hän tässä asennossa kuunnellut harhaan joutuneitten nautaeläinten etäistä astuntaa tai metsästyksellä kuullut antiloopi- ja gasellilaumain lähestymistä.