Viimeisenä ollen oli hän suurimmassa vaarassa; mutta mitä hän sitten merkitsi?
Kuinka kernaasti olisikaan hän antanut oman nuoren henkensä toisia pelastaakseen!
Siitä alkain, kun hän otti johtajasauvan käteensä, tuntui hänestä, ikäänkuin olisi hän velvoittanut itsensä valvomaan omaistensa yli, ja sentähden kuunteli hän kuuntelemistaan, kunnes hän ensin oivalsi tuskin kuultavaa tärinää maassa ja vihdoin hiljaista jyminää. Se oli vihollinen, ne olivat varmaankin faraon vaunut ja kuinka nopeasti toivatkaan ylpeät hevoset niitä eteenpäin.
Niinkuin olisi hän saanut ruoskan siimasta läimäyksen kavahti hän ylös ja syöksähti eteenpäin kehoittaakseen toisia kiiruhtamaan.
Kuinka rasittavan helteiseksi olikaan ilma käynyt huolimatta riehuvasta myrskystä, joka jo oli sammuttanut niin monta soihtua! Pilvet peittivät kuun, mutta yhä kirkkaampana loisti liehuva valkea Baal-Zephonin vuoren huipulla. Sen keskeltä ylöspäin nousevat kipenät kyydättelivät länttä kohti, sillä tuuli puhalteli nyt idästä.
Tuskin oli Efraim tämän huomannut, kun hän riensi soihtua kantavien poikien luoksi, jotka päättivät matkueen, käskeäkseen heitä suurimmalla kiireellä uudelleen täyttämään vaskiastiat ja pitämään huolta, että savu täyteläisenä ja taajana niistä nousisi, sillä hän ajatteli itsekseen, että myrsky olisi ajava savun sotavaunujen eteen valjastettujen hevosten silmiin ja tekisi siten heidät vauhkoiksi tai pidättäisi heitä.
Ei mikään keino näkynyt hänestä halvaksi, jokainen voitettu silmänräpäys oli kallis ja niin pian kuin hän oli vakuutettu, että savupilvet tukahduttavina levisivät tien yli, minkä kansa oli jälkeensä jättänyt, riensi hän eteenpäin ja huusi vanhimmille, jotka hän saavutti, että faraon vaunut eivät enään olisi kaukana ja että välttämätöntä oli siis kiiruhtaa marssia. Ja kohta ponnistivat vaeltajat, kantajat, ajurit ja paimenet kaiken voimansa päästäkseen nopeammin eteenpäin, ja vaikka tuulikin, mikä yhä lujempana tuli idästä, vaikeutti heidän eteenpäin tunkeumistaan, taistelivat he sitä vastaan miehuullisesti ja pelko lähenevistä vainoojista lisäsi heidän voimiansa kaksinkertaisiksi.
Paimenkoiralta, joka vartioi ja ajaa laumaa, näytti nuorukainen sukukuntain päämiehistä, jotka viittailivat hänelle suostumuksen osoituksiaan, missä hän ilmeni, ja kun hän vaeltavain joukkojen läpi oli tunkeutunut ja taistellut voitollisesti myrskyä vastaan, toi itätuuli ikäänkuin palkaksi hänelle omituisen huudon, sillä jota lähemmäksi hän tuli sen alkuperää, sitä äänekkäämmin se kaikui, sitä varmemmin kuuli hän, että se oli raikuva riemun- ja ilonhuuto, ensimäinen, mikä pitkään aikaan oli kuulunut heprealaisten rinnasta.
Se virkisti nuorukaista niinkuin virvoittava juoma pitkän janon perästä, eikä hän voinut hillitä itseään, vaan riemuitsi äänekkäästi ja huusi ihastuneena toisille: "pelastettu, pelastettu!"
Jo oli kaksi sukukuntaa astunut lahdelman itäiselle rannalle ja heistä kohosi tuo riemunhuuto ilmoille, mikä yhteydessä rannalla olevista suurista tervatynnyreistä nousevan liekin kanssa oli elähdyttävä lähestyvien rohkeutta ja uupuneita voimia. Valkean valossa näki hän myös Moseksen majesteetillisen vartalon eräällä kukkulalla rannalla ja huomasi, kuinka hän ojensi sauvansa merelle ja tämä kuva painui häneen niinkuin jokaiseenkin vaeltajaan, suurimpaan ja pienimpään, syvempään kuin kaikki muut ja lisäsi valtavasti hänen sydämensä luottamusta. Olihan tämä mies korkeimman uskottu ja niin kauvan kuin hän nosti sauvaansa, olivat laineet ikäänkuin lumotut ja palvelijansa kautta kielsi Jumala niitä palajamasta.