Sitten kohosi ensimäisten vaunujen takana kova huuto ja Efraim kuuli, kuinka eräs toinen ääni huusi; "Eteenpäin, vaikkahan menisi hevosilta henkikin!"
"Jos kääntyminen vielä olisi mahdollinen", lausui taas vaunutaistelijain ylimmäinen johtaja, eräs kuninkaan sukulainen, joka ajoi kaikkien edellä, "niin antaisin kääntää. Mutta kun nyt näin on, niin on se juuri samantekevä. Siis eteenpäin, maksoi mitä maksoi! Me olemme aivan heidän kantapäillään! — Pidäs, pidäs! Kirottu, pistävä savu! Mutta odottakaat, te koirat! Kunhan tie leviää, niin ajamme teidät poikin ja pitkin ja jokaisesta, jonka säästän, lyhentäkööt Jumalat minulta yhden elonpäivän! Jälleen on soihtu sammunut! Ei näe kättäkään silmäin edessä! Tällaisena hetkenä kantaa ennemmin kerjäläiskeppiä kuin komentosauvaa!"
"Ja kaulan ympäri pyövelinnaru kultaisten vitjain sijasta!" sadatteli eräs toinen! "Kunhan vain kuu jälleen näkyisi! Koska ennustajat sanoivat, että se tulisi täydessä valossaan loistamaan ehtoosta aamuun saakka, niin neuvoin minä myöhäisessä lähdössä tekemään yön päiväksi! Olisipa vain kirkkaampi —"
Mutta tämä lause jäi päättämättä, sillä tuulenpuuska, mikä karkasi niinkuin peto Baal-Zephon vuoren koillisista rotkoista, syöksähti vaeltajien päälle ja korkea laine huuhtoi Efraimin yltäyleensä.
Pärskyen heitti hän hiukset taaksensa ja kuivasi silmiään, mutta hänen takanaan kuului surkeita hätähuutoja egyptiläisten miesten rinnoista, sillä sama laine, mikä hänet oli tavannut, viskasi etumaiset vaunut mereen.
Silloin rupesi nuorukainen pelkäämään omaistensa vuoksi, ja hänen rientäessään eteenpäin yhtyäkseen jälleen heihin valaisi leimahtava salama lahdelman, Baal-Zephon vuoren ja koko ympäristön. Vielä antoi ukkonen kauvan aikaa odottaa itseään, mutta pian tuli raju-ilma lähemmäksi ja vihdoin eivät salamat enään leimahdelleet säihkyvinä nuolina, vaan muodottomina tulimöhkäleinä pimeän läpitse, ja ennenkuin ne sammuivat, kuului ukkosen huumauttava räiske, jonka kauhea jyrinä kaikui kivisen vuoren kovista, paljaista kallion seinämistä ja syvissä, jymisevissä ääniaalloissa etääntyi lahdelman päähän ja rantaan saakka.
Laajasti ja laveasti valaisi loistava valo merta ja maata, ihmisiä ja eläimiä, kun nuo turmiota tuottavat pilvet uudelleen lankesivat ja meren laineet ja ilma muuttuivat tulikiven karvaisiksi, joiden hohteessa kirkas salamanvalo väreili ja liekehti niinkuin viheriän keltaisen lasiseinän läpi.
Nyt luuli Efraim huomaavansa, että nuo synkimmät raju-ilman pilvet tulivat etelästä eikä pohjasta; mutta sitten näytti hänelle salamain loiste, että täällä hänen takanaan eräät vauhkot valjakot karkasivat mereen, tuolla toiset vaunut syöksähtivät toisten yli, ja että useammat ajopelit ajoivat kiinni toisiinsa niiden turmioksi, joita he kuljettivat ja esteeksi toisten kululle.
Kuitenkin riensi vihollinen eteenpäin ja välimatka, mikä eroitti pakenijat vainoojista, ei enentynyt. Mutta epäjärjestys oli tullut niin suureksi viimemainituissa, että sotilasten hätähuuto ja johtajien kehoittavat ja äänekkäät huudot kuuluivat selvästi, niinpian kuin ukkosen iskujen hirvittävä räiske vaikeni.
Mutta niin mustat kuin ukkospilvet olivatkin eteläisellä taivaan rannalla, niin hirveästi kuin rajuilma riehuikin, pidätti kuitenkin pimitetty taivas vetensä, ja mikä vaeltajia kasteli, ei ollut pilvien märkyys, vaan meri, jonka laineet kohosivat kohoamistaan ja yhä useammin nuoleskelivat lahdelman kuivaa pohjaa.