Kapenemistaan kapeni tie ja siten myöskin matkueen pää.
Kuitenkin osoittivat tervatynnyreistä yhä nousevat liekit pelastavan päämaalin hätääntyneille ja muistuttivat Moseksesta ja Jumalan hänelle lahjoittamasta sauvasta. Jokainen askel vei vaeltajat lähemmäksi häntä.
Nyt ilmaisi korkea riemuhuuto, että Benjaminkin sukukunta oli rantaan saapunut, mutta se oli vihdoin, vain kahlaten ja vaahtoisien hyökylaineitten läpikastamana, päässyt perille. Sanomatonta ponnistusta oli vaatinut nautaeläinten pelastaminen hyökylaineista, kuormavaunujen kuljettaminen eteenpäin ja karjan koossa pitäminen; mutta nyt olivat ihmiset ja eläimet turvassa rannalla. Kysymys oli enään vain muukalaisten ja spitaalisten auttamisesta. Näillä ei ollut omia karjalaumoja, mutta edellisillä sitä useampia. Ja rajuilma täytti villa- ja sarvikarjan sellaisella kauhulla, ettei se tahtonut kahlata veden lävitse, mikä jo jalankorkuiselta peitti tien. Silloin riensi Efraim maihin, huusi paimenille rannalla seuraamaan häntä ja hänen johtonsa alla auttivat he karjalaumoja ajamaan eteenpäin.
Se onnistuikin ja muukalaiset astuivat, ukkosen ja salaman kestäessä, korkeain huutojen tervehtiminä, aina viimeiseen mieheen ja viimeiseen karjaan saakka rannalle.
Spitaalisten täytyi polviin saakka, jopa vyötäisiinkin, kahlata veden läpi ja ennenkuin he vielä pääsivät maihin, avautuivat taivaan sulut ja sade tulvi virroissa heidän päälleen alas. Mutta hekin pääsivät perille ja vaikka moni äiti, joka kauvan oli kantanut lastaan käsivarrellaan tai hartioillaan, vaipui polvilleen rannalla, vaikka monikin näistä onnettomista, jotka yhdessä vahvempien kärsimystoverien kanssa olivat vetäneet kärryjä pehmeää pohjaa myöten tai kahlaten kantaneet paarit veden läpi, tunsivat rumennetun päänsä kuumeesta hehkuvan, niin pääsivät he kuitenkin turmiota pakoon.
Niiden palmujen toisella puolen, jotka viheriöivät muutamien lähteitten reunalla, eräällä mäentöyryllä, ei kaukana rannasta, piti heidän vartooman mitä tapahtuisi. Mutta toiset vietiin edemmäksi maalle, alkaakseen annetulla merkillä vaellustaan kaakkoa kohti vuoristoon, jonka epäystävällisen kivisen seudun kautta järjestetty sotajoukko ja sotavaunut ainoastaan vaikeudella pääsivät kulkemaan.
Hur oli koonnut paimenensa ympärilleen ja he seisoivat valmiina keihäillä, lingoilla ja lyhyillä miekoilla hyökkäämään vihollisten päälle, jotka uskaltaisivat astua mantereelle. Hevonen ja mies oli tapettava ja rattaista oli muodostettava korkea muuri sulkemaan tien takaa-ajavilta egyptiläisiltä.
Tervatynnyrit rannalla korjattiin ja suojeltiin niin tarkasti, ettei virtaileva sade eikä myrsky niitä sammuttanut. Niiden tuli valaista paimenia, joiden oli karkaaminen vaunutaistelijain kimppuun ja vanha Nun, Hur ja Efraim seisoivat heidän etunenässään.
Mutta turhaan odotettiin vainoojia, ja kun nuorukainen kaikkein ensiksi tervanuotion valossa huomasi, että tie, jota pelastetut olivat kulkeneet, oli meren leveän pinnan kaltainen ja että savu puhalsi pohjaan eikä lounaasen, vuoti — se oli ensimäisen aamuvartion aikana — hänen kiitosta ja iloa tulvivasta rinnastaan riemuhuuto: "Katsokaat terva-astioita! Tuuli on kääntynyt! Nyt ajaa se meren pohjoiseen. Faraon sotajoukon nielevät laineet!"
Silloin vallitsi vähän aikaa hiljaisuus pelastettujen joukossa; mutta äkkiä huusi Nun korkealla äänellä: "Hän on oikein nähnyt, lapset! Mitä olemme me, ihmiset! Herra, Herra! Ankarasti ja peljättävästi käyt sinä tuomiolle vihollistesi kanssa!"