Mitä egyptiläiset viimeisinä hetkinä olivat heille matkaansaattaneet, oli ollut niin kauheata, ettei tullut paraimpienkaan mieleen hillitä kostonhimoa. Jopa arvokkaat, harmaapartaiset miehetkin sekä vaimot ja äidit, joiden ulkonäkö ilmaisi lempeyttä, sysäsivät onnettomia takaisin, joiden oli onnistunut taisteluvaunujen jäännöksillä tai tavararattailla pelastua rantaan. Paimen- ja matkasauvoilla, veitsillä ja kirveillä pakottivat he muutamia, kivenheitoilla ja sadatuksilla toisia luopumaan pelastavasta puunkappaleesta ja niitä harvoja, jotka kuitenkin olivat päässeet maihin, ajoivat raivoisat joukot mereen takaisin, mikä turhaan oli heitä armahtanut.
Viha oli niin suuri ja kosto niin pyhä velvollisuus, ettei kukaan ajatellut sitä kunnioitusta, myötätuntoisuutta ja sääliväisyyttä, mikä onnettomuudelle on osoitettava eikä sanaakaan kuulunut, mikä olisi kehoittanut jalomielisyyteen ja armahtavaisuuteen tai muistuttanut hyödystä, minkä pelastettu, sodassa vangittuna orjana, lunastusrahalla lupasi antaa.
"Kuolema periviholliselle!" "Turmio heille!" — "Hukkukoot!" — "Heittäkäät heidät kaloille ruoaksi!" — "Te olette ajaneet meidät lapsinemme mereen, takaisin suolaveteen!" — Sellaisia huutoja kuului kaikkialla ilman kenenkään estämättä, eipä edes Mirjam eikä Efraimkaan sitä tehnyt, jotka samoin olivat menneet rannalle, katsellakseen siellä nähtävää näytelmää.
Neidosta oli tullut Hur'in puoliso ja avioliitto oli tuskin vähääkään muuttanut hänen olentoaan ja toimiaan. Kansan kohtalo ja seurustelu sen Jumalan kanssa, jonka profetaksi hän itsensä tunsi, olivat vieläkin hänestä korkeimmat asiat ja nyt kun oli toteutunut, mitä hän oli rukoillut ja toivonut, nyt kun hän pyrintönsä ensimäisessä suuressa menestyksessä oli laulussaan ilmituonut uskovaisen tunteet, nyt kun hän vihdoin, kiitollisen joukon johtajattarena, oli laulaen astunut sen edellä, luuli hän saavuttaneensa olemuksensa ihanteen.
Efraim oli jälleen ensimäiseksi muistuttanut häntä Hoseasta, ja puhuessaan hänen kanssansa vangista, esiintyi Mirjam ylpeänä kuin kuningatar ja vastasi kansan tervehdyksiin majesteetillisella arvokkaisuudella. Hänen silmänsä loistivat onnellisuudesta ja hänen kasvonsa saivat ainoasti silmänräpäykseksi säälin näön, kun kotiinpalajanut kertoi enonsa kanssa kärsityistä raskaimmista kohtaloista. Tosin muisti hän vielä rakastamaansa miestä, mutta hän ei ollut enään tarpeellinen hänen pyrintönsä korkeille tarkoituksille.
Efraim oli juuri kertonut tuosta ihanasta egyptiläisestä naisesta, joka oli suosinut hänen enoansa ja jonka esirukouksesta oli vangeilta kahleet otettu, kun kova melu kuului eräästä paikasta rannalla, missä paljon kansaa oli koossa. Raivoisaan ulvomiseen hämmentyi ilonhuutoja ja se arvelu oli lähellä, että meri oli tuolla maihin tuonut jotakin erittäin kallista.
Silloin houkutteli uteliaisuus molemmat rantaan ja koska Mirjamin korkea arvo vaati kansan väistymään, saattoivat he pian huomata suurien pyörättömäin matkavaunujen korin sekä sen surkuteltavan sisällyksen. Palttinainen etusuojus, joka sitä oli peittänyt, oli murtunut ja sen pohjalla nähtiin kaksi vanhempaa egyptiläistä naista, mutta kolmas nuorempi nainen nojasi näiden harvinaisten venheeksi muuttuneiden ajopelien takaseinää vasten. Edelliset makasivat kuolleina niiden pohjaa peittävässä vedessä ja muutamat heprealaiset naiset olivat aikeessa riistää kalliit kultakoristeet ylhäisemmän ruumiin kaulasta ja käsivarsilta. Nuoremmassa näkyi, ihmeellistä kyllä, vähän elonmerkkiä ja nyt ojensi hän heprealaisille naisille kalliit koristeensa. Hänen kalpeat huulensa ja hienot, puoleksi jäykistyneet kätensä vapisivat, ja hiljaisella soinnukkaalla äänellä lupasi hän noille naisrosvoille antaa kaikki ja maksaa suuret lunnaat, jos he häntä säästäisivät. Olihan hän vielä niin nuori ja hän oli eräälle heprealaisellekin osoittanut hyvyyttä, — kunhan he vain kuulisivat häntä.
Tämä rukous kuului niin liikuttavalta, mutta kuitenkin keskeytti sitä useasti sadatukset ja uhkaukset, niin että ainoasti harvat saattoivat sitä kuulla. Hän kirkasi kovasti, sillä eräs raaka vaimo riisti kultakäärmeen hänen korvastaan, juuri kuin Mirjam ja Efraim saapuivat rantaan.
Niinkuin puukonpisto tapasi egyptiläisnaisen hätähuuto nuorukaisen sydäntä ja veri pakeni hänen poskistaan, kun hän tunsi Kasanan.
Ruumiit hänen vieressään olivat hänen imettäjänsä ja ylimmäisen papin Baïn puolison.