Tuskin voiden hillitä itseänsä sysäsi Efraim syrjään miehet, jotka eroittivat hänet tuosta ahdistetusta vaimosta, riensi vaunujen jäännöksille, juoksi hiekkakummulle, jonka juurelle alus oli rikkoutunut ja huusi posket hehkuvina kiivaassa mielenliikutuksessa:
"Takaisin! Onneton se, joka häneen koskee!"
Mutta jo oli muudan heprealaisnainen, tiilintekijän vaimo, jolta lapsi oli kauheissa vavahduksissa kuollut matkalla meren läpitse, tempaissut puukon Kasanan vyötäisiltä ja työntänyt sen hänen selkäänsä pilkallisella huudolla: "Tuossa sinulle, pienen Ruth'ini takia!" Sitten kohotti hän tuota vähäistä veristä asetta uuteen iskuun; mutta ennenkuin hän toistamiseen tapasi vihollisensa, syöksi Efraim hänen ja hänen uhrinsa väliin ja väänsi puukon hänen käsistään. Sitten asettui hän haavoitetun eteen, heilutti asetta ja huusi kovasti uhaten: "Joka häneen koskee, te murhaajat ja rosvot, sen veri sekoittuu tämän vaimon veren kanssa yhteen!" Samalla heittäytyi hän haavoitetun verisen ruumiin eteen alas ja huomattuaan hänen olevan tajutonna, otti hän hänet käsivarrelleen ja kantoi hänet Mirjamin luo.
Muutaman silmänräpäyksen sallivat nuo hämmentyneet rosvoojat hänen olla, mutta ennenkuin hän oli saavuttanut päämaalinsa, kuului yltympäri: "Kostoa, kostoa! — Meille, jotka olemme vaimon löytäneet, meille yksin kuuluu saalis!" — "Kuinka uskaltaa tuo rohkea efraimilainen haukkua meitä rosvoiksi ja murhaajiksi?" — "Missä sopii egyptiläistä verta vuodattaa, siellä pitää se vuotaman!" — "Niinkuin Herra meidän Jumalamme, niin emme mekään säästä ketään vihollista!" — "Hänen kimppuunsa!" — "Temmatkaa tyttö häneltä!"
Mutta nuorukainen ei välittänyt näistä vihan purkauksista, kunnes hän oli pannut Kasanan pään Mirjamin syliin, joka oli sijoittunut läheisimmälle hiekkakummulle ja kun kapinallinen joukko, vaimot miesten edellä, tunkeutui hänen päälleen, heilutti hän jälleen puukkoa ja huusi: "Takaisin sanon vielä kerran! Joka täällä on Efraimin ja Judan sukukunnista, hän astukoon minun ja Mirjamin, hänen päällikkönsä puolison luo! Oikein niin, veljet, ja voi sitä, joka häneen koskee! Kostoako te huudatte? Ettekö sitä vielä ole saanut tuon hirviön kautta, joka tämän kurjan turvattoman on murhannut? Uhrinne koristeitako te pyydätte? Hyvä, hyvä; ne kuuluvat teille ja minä annan teille omanikin lisäksi, jos te Hurin puolisolle jätätte huolenpidon tästä kuolevasta!"
Näin sanottuaan kumartui hän Kasanan yli, otti häneltä vielä soljet ja sormukset, mitkä hänellä oli, ja antoi ne noihin pyytäviin käsiin, jotka olivat niiden perään ojennetut. Vihdoin riisti hän leveän, kultaisen renkaan käsivarrestaan, piti sitä ylhäällä ja huusi: "Tässä on luvattu käsiraha! Jos te tyynesti peräännytte ja jätätte Mirjamille tämän vaimon, niin annan minä teille kultaa ja te saatte keskenänne sen jakaa. Haluatteko te enemmän verta, niin tulkaat tänne; mutta renkaan pidän itse!"
Nämät sanat eivät olleet vaikuttamatta. Raivoisat vaimot katselivat milloin raskasta, leveää, kultaista rengasta, milloin kaunista nuorukaista ja Judan ja Efraimin miehet katselivat kysyvästi toinen toisensa kasvoihin; mutta vihdoin huusi erään vieraan porvarin vaimo: "Antakaat kulta tänne, niin annamme hienolle päämiehen pojalle verisen lemmityn"!
Tähän päätökseen yhtyivät toisetkin ja vaikka tiilintekijän vihastunut vaimo, joka lapsensa kostajana luuli tehneensä Jumalalle palveluksen, mutta mainittiinkin murhaajaksi, häpäisi nuorukaista raa'oilla käytöksillä, tunki kansanjoukko hänet rantaan, missä hän toivoi löytävänsä uuden saaliin.
Tämän uhkaavan keskustelun kestäessä oli Mirjam pelottomana ja taitavalla kädellä tutkinut ja sitonut Kasanan haavan. Puukko, minkä prinssi Siptah pilallaan oli lahjoittanut kauniille lemmikilleen, ettei hän aseetonna sotaan menisi, oli hänen hartiainsa alle iskenyt syvän haavan ja verta oli vuotanut niin runsaasti, että hänen elonsa heikko liekki uhkasi joka silmänräpäys sammua.
Mutta hän eli vielä ja sentähden kannettiin hän Nunin telttaan, mikä pikemmin oli saavutettavissa.