Tuo vanha suvunpäällikkö oli juuri aseilla varustanut ne paimenet ja nuorukaiset, jotka Efraim oli kutsunut kokoon vapauttaakseen vangittua poikaansa ja luvannut liittyä heihin, kun tuo surullinen kulkue lähestyi häntä.
Niinkuin Kasana kunnioitti tuota kunnon ukkoa, niin oli tämäkin monta vuotta sitten pitänyt eversti Hornechtin suloisesta tyttärestä.
Koskaan ei ollut Kasana kohdannut häntä tervehdyksellään häntä ilahduttamatta, johonka Nun aina oli vastannut hyvillä sanoilla niinkuin: "Herra siunatkoon sinua, lapseni!" taikka: "Ihana hetki, jolloin vanhusta kohtasi jotakin niin suloista!" Monta vuotta sitten — hän oli silloin vielä ollut kaunistettu lasten kiharoilla — oli ukko lähettänyt hänelle lampaankin, erittäin hienolla lumivalkealla villalla vaihdettuaan tytön isältä jyviä mainion rotuisille nautaeläimille, — ja mitä hänen poikansa oli kertonut hänelle Kasanasta, oli vielä enemmän enentänyt hänen mieltymystään häneen.
Hän näki hänessä kaikkein haluttavimman koko Taniksessa kasvavasta nuorisosta, ja jos hän olisi ollut heprealaisten vanhempain lapsi olisi hän ollut iloinen saadessaan yhdistää hänet poikansa kanssa.
Tavatessaan tuon rakastetun lapsen sellaisessa tilassa vaikutti se ukossa sellaisen sydämen kivun, että kirkkaita kyyneleitä valui hänen lumivalkealle parralleen ja hänen äänensä vapisi, kun hän, tervehtäessään häntä, huomasi verisen siteen hänen olkapäällään.
Sittenkuin hän oli asetettu hänen vuoteelleen, oli Nun antanut oman lääkearkkunsa lääkitsemistaitoa osaavalle naisprofeetalle. Mirjam pyysi nyt miesten jättämään hänet yksin sairaan kanssa ja kun hän jälleen kutsui heidät telttaan, oli hän vahvistanut tuota kovasti haavoitettua lääkkeillä ja sitonut häntä huolellisemmasti, kuin hän ennen saattoikaan.
Järjestämättömillä hiuksilla, verestä puhdistettuna, lepäsi hän tuossa puhtaat liinavaatteet allaan, niinkuin uneksiva, tuskin neidoksi kypsynyt lapsi.
Tosin hengitti hän vielä, mutta ei tahtonut poskiin eikä huuliin palata veri takaisin ja vasta sittenkuin hän toistamiseen oli ottanut juomaa, jonka Mirjam hänelle oli sekoittanut, avasi hän silmänsä.
Hänen vuoteensa jalkapäässä seisoi ukko tyttärensä pojan kanssa ja molemmat olisivat mielellään toisiltaan kysyneet, mistä se tuli, ettei kumpikaan voinut kyyneliään pidättää katsellessaan tuota muukalaista kasvoihin.
Tuo varmuus, mikä Efraimiin niin odottamatta oli tunkeutunut, että Kasana olisi kehno ja uskoton, oli hänet kääntänyt pian hänestä pois ja ajanut hänet hyvälle tielle, minkä hän oli jättänyt. Kuitenkin oli hänessä pysynyt kätkössä, mitä hän hänen telttansa edessä oli kuullut, ja kun hän isoisälleen ja Mirjamille oli kertonut, että Kasana myötätuntoisesti oli puolustanut vankeja ja molemmat olivat toivoneet enemmän hänestä kuulevansa, oli hänelle käynyt niinkuin isälle, joka on ollut rakkaan pojan rikoksen todistajana ja jumalattomuudesta, jota hän oli kuullut, ei päässyt sanaakaan hänen huuliltaan.