Nyt iloitsi hän vaikenemisestaan; sillä mitä hän olikaan nähnyt ja kuullut, niin ei ollut hän varmaankaan syypää mihinkään häpeälliseen tekoon!
Vanha Nun ei ollut koskaan lakannut pitämästä häntä tuona suloisena lapsena, jona hän oli oppinut häntä tuntemaan, silmäinsä viehätystä ja sydämensä iloa. Sentähden silmäili hän hellällä huolella noita tuskallisia vävähdyksiä hänen kasvoissaan, ja kun hän vihdoin avasi silmänsä, hymyili hän hänelle isällisellä sydämellisyydellä. Hän tunsikin oitis hänen ja Efraimin, sen huomasi hänen silmäyksestään, mutta heikkoutensa vuoksi ei hän voinut nyökäyttää heille. Kuitenkin ilmaisivat hänen tunteelliset kasvonsa hämmästystä ja iloa, ja kun Mirjam oli tarjonnut kolmannen kerran lääkkeitään ja kostuttanut hänen otsaansa voimallisella nesteellä, katseli hän suurilla silmillään toista toisen perään kasvoihin ja huomattuaan miesten surullisen katsannon onnistui hänen kysyä hiljaa:
"Haava kirvelee — ja kuolema… täytyykö minun jo kuolla?"
Silloin katsahti toinen toiseensa kysyvästi ja miehet olisivat mielellään salanneet häneltä tuon kauhean totuuden; mutta hän pitkitti: "Oi antakaat minun se tietää! Voi, minä pyydän, sanokaat minulle totuus!" Ja Mirjam, joka polvistui hänen vuoteensa ääressä, rohkaisi nyt itsensä vastatakseen: "Niin, sinä, nuori ihmisparka, haava on syvä, mutta mitä minä taidollani voin, sitä tahdon tehdä, pidentääkseni elämääsi niin kauvan kuin se on mahdollista."
Nämät sanat kaikuivat suopeilta ja sääliväisiltä ja kuitenkin näkyi naisprofeetan hyvä ääni tehneen pahaa Kasanalle, sillä hänen suunsa vääntyi tuskasta Mirjamin puhuessa ja kun hän oli puheensa päättänyt, sulki sairas silmänsä ja suuret kyyneleet vuotivat pitkin hänen poskiansa.
Hänen ympärillään vallitsi syvä, tuskallinen hiljaisuus, kunnes hän jälleen avasi silmänsä, ja vaivalloisesti silmäillessään Mirjamia kysyi hän hiljaa ja ikäänkuin kummastellen jotakin outoa: "Sinä olet vaimo ja harjoitat kuitenkin lääketaitoa?"
Silloin vastasi toinen: "Minun Jumalani on käskenyt minua pitämään huolta kärsivistä kansassani."
Nyt alkoi kuolevan silmä levottomasti säihkyä ja äänekkäämmin kuin ennen, jopa päättäväisyydellä, mikä hämmästytti toisia, lausui hän: "Sinä olet Mirjam, se vaimo, joka kutsui Hosean luoksensa", ja kun toinen viipymättä ja itsetietoisesti vastasi: "Sinä sanoit sen", pitkitti Kasana: "Ja sinulla on omituinen, käskevä kauneus ja olet tietysti voimallinenkin! Hän totteli sinun huutoasi, ja sinä otit kuitenkin toisen!"
Silloin vastasi naisprofeetta toistamiseen, mutta kolkolla vakavuudella: "Sinä sanoit sen!" Mutta kuoleva sulki silmänsä jälleen ja hänen suunsa ympärillä leikitsi harvinaisen ylevä hymyily. Kuitenkaan ei se kestänyt kauvan; sillä kova tuskallinen levottomuus kouristi häntä. Pienien käsien sormet, huulet, jopa silmäluomatkin liikkuivat alituisesti ja hänen kapea, sileä otsansa rypistyi, ikäänkuin olisi hän ajatellut jotakin vaikeata asiaa.
Vihdoin tuli ilmi, mikä häntä ahdisti, ja ikäänkuin unesta heränneenä huusi hän tuskallisesti: "Sinä tuolla olet Efraim, joka olit niinkuin hänen poikansa, ja sinä olet Nun, vanhus, hänen rakas isänsä. Tuolla te seisotte ja te saatte elää… Mutta minä, — — minä… Oi, kuinka kamalaa on jättää valo… Osiriksen tuomari-istuimen eteen vie minut Anubis. Sydämeni punnitaan ja sitten…"