Tätä kesti niinkauvan, että Nun jo luuli kuoleman vaativan hänet omakseen, ja kuunteli lääkepikari kädessään hänen henkäystään.
Hän ei näkynyt huomaavan, mutta kun hän vihdoin jälleen avasi silmänsä, ojensi hän kätensä juoman perään, tyhjensi sen suuhunsa ja alkoi sitten uudestaan: "Minusta oli juuri ikäänkuin olisin nähnyt hänet, Hosean. Hän kantoi sotilaan koristetta, niinkuin silloinkin, jolloin hän ensikerran otti minut käsivarrelleen. Minä olin vielä pieni ja minä pelkäsin häntä syystä, että hän oli niin vakava ja imettäjäni oli sanonut minulle hänen lyöneen monta vihollista kuoliaaksi. Mutta hänen tulonsa minua ilahdutti ja hänen poismenonsa teki minut surulliseksi. Niin kuluivat vuodet ja kasvaessani kasvoi rakkauskin. Nuori sydämeni oli niin täysi hänestä, niin täysi… Vieläpä sittenkin, kun he pakoittivat minua toista seuraamaan ja leskeksi tultuani."
Viimeiset sanat olivat enään tuskin kuultavat ja hän levähti hetkisen, ennenkuin hän pitkitti: "Hosea tietääkin kaiken tämän, vaan ei, kuinka minä murehdin hänen sodassa ollessaan ja kuinka minä häntä ikävöin, ennenkuin hän palasi. Vihdoin, vihdoin palasi hän kotiin ja kuinka iloitsinkaan minä hänen näkemisestään. Mutta hän, Hosea?… Vaimo — minä kuulin sen Efraimilta — tuo suuri, ylpeä nainen kutsui häntä Pithomista. Hän palasi takaisin, ja sitten… O, Nun sinun poikasi… Se oli, vaikeinta!… Hän ei huolinut kädestäni, jonka isäni hänelle tarjosi… Oi, kuinka se teki pahaa!… En voi enempää!… Anna minulle juotavaa!"
Hänen poskensa olivat näissä surullisissa tunnustuksissa punastuneet ja kun tuo kokenut ukko huomasi, kuinka nopeasti tuo ponnistus, jonka alaiseksi hän antautui, saatti hänet kuolemaa lähemmäksi, käski hän hänet vaijeten lepäämään; mutta hän tahtoi välttämättömästi käyttää hyväkseen aikaa, mikä hänelle vielä oli sallittu, ja vaikka kuivan yskän pistävä tuskakin vaati hänet painamaan kätensä rinnalleen, pitkitti hän kuitenkin:
"Sitten tuli viha, vaikk'ei se kestänyt kauvan ja palavammin en ole koskaan rakastanut kuin, jolloin ajoin tuon vankiraukan perässä — tiedäthän sen. Efraim —. Mutta sitten alkoi tuo hirvittävä, tuo paha, tuo iljettävä… jota minun on hänelle ilmoittaminen, ettei hän minua halveksisi, jos hän mahdollisesti saa tietää… Eihän minulla koskaan ollut äitiä eikä ketään ollut minua varoittamassa… Mitenkä alkaisinkaan? Prinssi Siptah — tunnethan hänet, isä — tuo kurja mies on kohta vallitseva maatani. Isäni on hänen kanssaan tehnyt salaliiton… Hyvät jumalat, en jaksa pitemmältä!"
Hätä ja epätoivo kuvautuivat näissä sanoissa hänen kasvoissaan; mutta Efraim keskeytti häntä ja tunnusti kostein silmin ja vapisevalla äänellä, että hän tiesi kaikki. Sitten kertoi hän, mitä hän hänen telttansa edessä oli kuullut ja kuoleva vahvisti sen viittaavilla silmäyksillä.
Kun hän vihdoin mainitsi maaherran ja ylimmäisen papin Baïn puolisoa, jonka ruumis hänen kanssaan oli rantaan ajautunut, keskeytti hän häntä hiljaisella huudolla: "Hän on miettinyt sen kaiken. Hänen puolisonsa piti tulla kaikkein suurimmaksi maassa ja hallitseman faraotakin; sillä Siptah ei ole kuninkaan poika."
"Ja", lausui ukko, saadakseen hänet vaikenemaan ja auttaakseen häntä ilmoittamaan, mitä hän tahtoi sanoa: "niinkuin Baï hänet korotti, niin voi hän kukistaakin hänet. Vielä varmemmin kuin istuimelta syösty on hän tuleva sen miehen välikappaleeksi, joka huusi hänet kuninkaaksi, mutta syrialainen Aarsu on minulle tuttu ja näenkö vain oikein, niin tulee aika, jolloin hän epähäiriössä olevassa, sisällisen levottomuuden hämmentämässä Egyptissä on omaksi edukseen pyrkivä siihen valtaan, mihinkä hän autti toisia. Mutta sinä lapsi, mikä saatti sinut seuraamaan sotajoukkoa ja tuota iljettävää hekumoitsijaa?"
Silloin leimahtivat kuolevan silmät; sillä tämä kysymys johti oikopäätä siihen, mitä hän tahtoi ilmoittaa, ja niin vastasi hän niin kuuluvasti ja nopeasti kuin hänen heikkoutensa salli hänet: "Sinun poikasi tähden rakkaudesta häneen, pelastaakseni Hosean tein minä sen. Vielä ehtoolla sitä ennen olin minä lujasti ja päättävästi kieltänyt Baïn vaimolle. Mutta nähtyäni poikasi kaivolla, ja hän Hosea… Oi, viimeksi oli hän niin rakastavainen ja suuteli minua ystävällisesti… Ja silloin — silloin… Sydänraukkani! Kurjuudessa näin hänet, parhaimman ihmisistä, hukkuvan häpeään ja onnettomuuteen. Ja kun hän nyt kahleet jalassa laahusti eteenpäin, tuli mieleeni…"
"Silloin teit sinä rohkea, mieletön, eksytetty lapsi päätöksen", huusi vanhus, "sytyttää tulevan kuninkaan sydän sinua kohtaan, pelastaaksesi, hänen avullaan, poikani, ystäväsi?"