Tässä hymyili kuoleva hänelle jälleen vakuuttaen ja huusi hiljaa: "Niin, niin, sentähden, vain sentähden! Ja prinssi oli minusta niin inhoittava. Ja häpeä, pilkka — oi kuinka kauheata se oli!"
"Ja minun poikani tähden olet sinä niin tehnyt", keskeytti hänet vanhus, ja hänen kätensä, jonka hän veti huulilleen, kävi kosteaksi hänen kyyneleistään; mutta hän käänsi silmänsä Efraimiin ja nyyhkyi hiljaa: "Tuotakin tuolla ajattelin minä. Olihan hän niin nuori ja vuorikaivoksissa on niin kamalaa!"
Samalla väristytti häntä jälleen, mutta nuorukainen peitti hänen oikeata kättänsä suuteloilla, sill'aikaa kuin Kasana rakastavaisesti katseli hänen ja ukon kasvoihin ja puoleksi murretulla äänellä pitkitti: "Oi, nyt on hyvä ja lahjoittavatko jumalat hänelle vapauden."
Tässä keskeytti Efraim häntä, huutaen hänelle innollisesti: "Tänään vielä kaivoksille! Minä ja kumppanini ja iso-isä karkoitamme hänen vartijansa!"
"Ja tästä suusta on hän kuuleva", lisäsi ukko siihen, "kuinka uskollisesti Kasana on rakastanut häntä ja että hänen elämänsä ikä on liian lyhyt kiittämään häntä sellaisesta uhrista."
Mutta hänen äänensä loppui — kuolevan kasvoista oli kaikki tuska kadonnut ja pitkän aikaa katseli hän mykkänä ja onnellisena ylös häneen. Vähitellen rypistyi hänen sileä otsansa ja hän kuiskasi hiljaa: "Hyvä, kaikki hyvä… Ainoasti yksi seikka vielä… Ruumiini… Palsamoimatta… Ilman pyhiä kaluja…"
Mutta ukko keskeytti hänen puheensa: "Niin pian kuin olet silmäsi sulkenut jätän minä ruumiisi hyvin säilytettynä fenisialaiselle laivurille, joka täällä viipyy, että hän veisi sen sinun isällesi."
Silloin koetti hän kääntää päänsä hänen puoleensa kiittääkseen häntä lämpimällä silmäyksellä; mutta äkkiä tarttui hän molemmin käsin rintaansa, purppurainen veri tulvi hänen huulilleen, hänen poskillaan vaihteli syvä kalpeus hehkuvan punan kanssa, ja lyhyen, tuskallisen taistelun perästä vaipui hän vuoteelleen. Kuolema laski kätensä hänen rakastavalle sydämelleen ja hänen kasvonsa saivat lapsen näön, jolle äiti on anteeksi antanut sen hairahduksen ja painanut sen ennen nukkumistaan sydämelle.
Itkien painoi ukko nukkuneen silmät kiinni, Efraim suuteli syvästi liikutettuna hänen suljetuita silmäluomiaan ja sittenkuin molemmat olivat vähän aikaa vaijenneet, sanoi vanhus: "Minä en kernaasti tiedustele kohtaloani tuollapuolen haudan, sillä eipä sitä tunne edes Moseskaan; mutta joka on elänyt niin, että hänen rakastamansa säilyttävät häntä ystävällisessä muistossa, hän on, luulen minä, tehnyt mitä hän on voinut elääkseen kuolemankin jälkeen!
"Tätä vainajaa tahdomme muistella paraimpina hetkinämme. Tehkäämme hänen ruumiilleen mitä olemme luvanneet, ja sitten ulos, osoittaaksemme hänelle, jolle Kasana on paraimpansa uhrannut, ettemme me häntä rakasta huonommin kuin tämä egyptiläinen vaimo!"