24 Luku.
Kaivokseen kuljetetut valtiovangit tulivat tällä kertaa ainoastaan hitaasti eteenpäin.
Huonommasta, vastuksista, esteistä ja onnettomuuksista runsaammasta matkasta erämaan halki ei tietänyt tuo kokenut johtaja kertoa.
Yksi hänen myyristään, Efraim, oli paennut, uskolliset ajokoiransa oli hän kadottanut ja sittenkuin hänen joukkonsa oli pelästynyt ja tullut läpimäräksi rajuilmasta, jollaista näissä erämaan seuduissa viiden vuoden ajalla tuskin kertaakaan ilmestyi, oli seuraavana ehtoona toinen samallainen rajunnut — sama, mikä faraon sotajoukolle oli perikadon valmistanut — ja tämä oli ollut vielä rajumpi ja kestävämpi. Myrsky oli estänyt marssin ja viimeisen rankkasateen perästä olivat muutamat vangit ja vartijat märkäin yökortteerien johdosta taivas'alla sairastuneet kuumeesen. Sateesen tottumattomat egyptiläiset aasit olivat niinikään kärsineet ja parhain oli jäänyt tielle makaamaan.
Vihdoin oli ollut pakko kaivaa nuo kaksi kuollutta vankia maahan ja asettaa kolme kovin sairastunutta jälelle jääneille aaseille sekä antaa vankein kannettavaksi ne tavarat, mitkä ennen olivat aaseille kuormatut. Sellainen tapaus kohtasi johtajaa hänen viidenkolmatta vuotisena virka-aikanaan vasta ensikerta ja hän odotti kovia nuhteita.
Tämä kaikki teki huonon vaikutuksen mieheen, joka muutoin oli tunnettu hyväsydämisimmäksi virkaveljistään, ja Josua, tuon hävyttömän pojan kumppani, jonka paosta muut pahennukset johtuivat, sai pahimmin tuntea hänen harmiansa.
Ehkäpä olisi tuo ärsytetty mies kohdellut lempeämmin häntä, jos hän olisi valittanut niinkuin se, joka kulki hänen takanaan, tai kiroillut niinkuin hänen kahlekumppaninsa, joka lausui uhkailevia viittauksia tulevan ajan suhteen, jolloin hänen lankonsa tulisi seisomaan faraota lähellä ja kostamaan niille, jotka rääkkäsivät hänen rakasta sukulaistaan.
Mutta mitä tuo raaka mies ja hänen kumppaninsa tulisivatkin hänelle tekemään, sitä aikoi Hosea kärsiä samalla levollisuudella kuin auringon kuumuutta, mikä aina siitä saakka, kun hän kantoi aseita, oli vaivannut häntä monella marssilla erämaan läpi, ja hänen luja miehuutensa auttoi häntä pysymään tässä päätöksessään.
Kun johtaja rasitti häntä sanomattomilla taakoilla, ponnisti hän jänteittensä kaiken voiman ja hoiperteli ollenkaan vastaansanomatta eteenpäin, kunnes hänen polvensa vapisivat; mutta sitten syöksi johtaja hänen kimppuunsa, riisti hänen hartioiltaan muutamia kantamuksia huutaen kylläkin tuntevansa hänen ilkeyttään. Häntä muka vain halutti jäädä tien oheen lepäämään, syöstäkseen hänet uusiin onnettomuuksiin; mutta häntä ei suinkaan petettäisi niiden miesten suhteen, joita tarvittaisiin vuorikaivoksissa.
Kerran oli johtaja lyönyt häneen verisen haavan, mutta kohta oli hän kaikella huolella koettanut sitä parantaa, olipa vahvistanut häntä viinilläkin ja keskeyttänyt kulun puoleksi päiväksi, salliakseen hänelle lepoa.