Prinssi Siptah'n lupausta palkita runsaasti sitä, joka hänelle toisi ilmoituksen tämän vangin kuolemasta, ei hän ollut unohtanut, mutta sepä juuri saatti tuon rehellisen miehen huolellisesti valvomaan Josuan henkeä, sillä tieto olla oman etunsa tähden laimiinlyönyt velvollisuutensa olisi häneltä turmellut halun ruokaan ja juomaan sekä rauhalliseen uneen, mitkä hän piti korkeimpana hyvänä.
Niin tuli heprealainen vanki tosin kiusatuksi, mutta ei koskaan yli voimainsa, ja hänestä oli hauskaa omalla suurella voimallaan auttaa heikompia tovereitaan.
Kohtalonsa oli hän jättänyt sen Jumalan haltuun, joka hänet oli palvelukseensa kutsunut, mutta hän tiesi myöskin, ettei tässä auttanut yksistään vain hurskas luottamus, ja sentähden mietti hän yöt päivät pakoa. Mutta kahle, mikä hänet yhdisti kärsimystovereihin, oli niin lujasti kiinni ja sitä koeteltiin niin huolellisesti joka ehtoo ja aamu, että paon yritys olisi syössyt hänet vain kovempaan kurjuuteen.
Vangit olivat ensin vaeltaneet mäkisen maan läpi, sitten lähestyneet pitkää vuorijonoa ja vihdoin saapuneet autioon erämaahan, missä typistyneitä hiekkakivikumpuja siellä ja täällä kohosi kallioisesta maasta.
Suuren vuoren juurella, jonka luonto näkyi muodostaneen paasikivistä, levättiin viidentenä ehtoona ja kun kuudennen päivän aurinko nousi, poikkesivat he erääsen syrjälaaksoon, mikä johti pikimaakunnan kaivoksille.
Ainoastaan eräs lähettiläs kuninkaan hopeahuoneesta oli saavuttanut heidät ensipäivinä, mutta sitävastoin olivat he kohdanneet monta vähäistä kuormastoa; jotka toivat malakitia, turkosia ja kuparia sekä tästä metallista, kaivoksien läheisyydessä, valmistettua viheriää lasikuonaa Egyptiin.
Niiden seassa, jotka heitä kohtasivat, sen laakson suussa, mihinkä he viimeisenä aamuna tulivat, oli myös eräs kuninkaan armahtama aviopari, joka kulki kotiinpäin. Johtaja osoitti tuota avioparia, rohkaistakseen uupuneita myyriään, mutta heidän näkemisensä tekikin päinvastaisen vaikutuksen; sillä tuon tuskin kolmekymmentä vuotta vanhemman miehen hajalliset hiukset olivat harmahtuneet, hänen alkujaan korkea vartalonsa oli kumartunut ja laihtunut ja hänen alaston selkänsä oli täynnä arpia ja verinaarmuja; vaimo taas, joka oli hänen kurjuutensa kumppani, oli käynyt sokeaksi. Mielettömän näköisenä ja kolkosti miettien istui hän kokoonkyyristyneenä aasilla ja vaikka vankien ohikulku kyllin kuuluvasti häiritsikin erämaan hiljaisuutta ja hänen kuulonsa olikin tarkka, niin ei hän välittänyt vastaantulijoista; vaan katsoa tuijotti huolettomasti avaruuteen.
Noiden onnettomien näkeminen toi Hosean silmäin eteen hänen oman kauhean tulevaisuutensa niinkuin peilissä ja ensikerran huokasi hän kuuluvasti ja peitti kasvonsa käsillään.
Tämän huomasi vankein johtaja ja liikutettuna sen miehen kauhistuksesta, jonka lujamielisyys oli hänestä tähän saakka näkynyt verrattomalta, huusi hän hänelle: "Niin eivät toki kaikki palaja kotiin, ei, ei varmaankaan!"
"Koska he ovat näöltään vielä kauheampia", ajatteli hän itsekseen. "Mutta nuo kurjat raukat eivät tarvitse sitä edeltäpäin tietää. Ensikerran tänne tullessani tahdon tiedustella Hoseata, sillä ihmetellä sopii, mitä sillä välin tästä härkä-miehestä on tullut. Vahvimmat ja lujimmat menevät kaikkein pikemmin hukkaan."