Niinkuin ajuri, joka ajaa valjakkoa edessään, heilutti hän ruoskaa vankien yli, ilman heitä koskematta. Sitten osoitti hän savupilveä, joka kohosi erään vuoriseinän takaa tien oikealla puolen ja huusi: "Tuolla ovat varmaan sulatusuunit! Puolipäivän aikana olemme perillä. Siellä ei puutu tulta linssien keittämiseksi ja kappale lampaan lihaa annetaan kai myöskin; sillä vietämmehän tänään hyvän Jumalan, auringon pojan, syntymäpäivää. Eläköön hän! Terveyttä ja menestystä!"
Puoli tuntia kuljettiin nyt kuivan virranpohjan poikki, jossa viimeisten rankkasateitten jälkeen syvä vuorivirta oli kohisten syössyt laaksoon, mutta jossa tänään ainoastaan muutamat lätäköt haihtuivat ilmaan. Sittenkuin tuo surullinen joukko oli kiertänyt jyrkän vuoren, jonka huipulla seisoi pieni egyptiläinen Hathorin temppeli ja melkoinen luku hautakiviä, lähestyi se sen laakson mutkaa, mikä johti vuorikaivoksiin.
Pienen temppelin porteilla liehui vuorella lippuja korkeissa mastoissa, jotka olivat nostetut faraon syntymäpäivän kunniaksi, ja kun tuosta muutoin niin hiljaisesta kaivoslaaksosta kuului kovaäänistä huutoa, pauhua ja melua, luuli johtaja vankien suurinta juhlaa vietettävän noin tavattoman meluavasti ja ilmoitti tuon arvelunsa toisille vartijoille, jotka olivat jääneet sitä kuulemaan.
Sitten kulki matkue viivyttelemättä eteenpäin eikä kukaan edes nostanut väsynyttä päätänsä ylös; sillä puolipäivän aurinko poltti hirvittävästi ja noista loistavan kirkkaista kallioseinistä tulvi sellainen hehku ikäänkuin tahtoisi se voittaa läheisten sulatusuunien kuumuudenkin.
Huolimatta läheisestä päämaalista hoipertelivat vaeltajat niinkuin unessa sinne ja tuo kauhea ponnistus esti ainoasti yhden ainoan hengitystä.
Niinkuin sotahevonen auran edessä taivuttaa kaulaansa, levittää sieramiaan ja tulisesti nostaa silmänsä, niin oli Josuan kumartunut vartalo huolimatta taakasta, joka painoi hänen hartioitaan, käynyt suoraksi ja hänen loistava silmäyksensä oli kääntynyt sinnepäin, mistä se meteli tuli, jonka johtaja oli pitänyt äänekkäänä juhlameluna.
Mutta hän, Josua, tiesi sen paremmin! Melu, mikä tuolta kuului, siitä ei ollut epäilemistäkään, oli egyptiläisten joukkojen sotahuutoa, se oli torvien toitotusta, jolla kutsuttiin kokoutumaan, se oli vihollisjoukkojen aseitten kalsketta ja karjunaa.
Valmiina nopeaan toimintaan huusi hän kahlekumppaniaan ja kuiskasi hänelle käskevästi: "Vapauden hetki on tullut. Ota vaari ja seuraa sokeasti minua!"
Silloin tarttui toiseenkin äkkinäinen mielenliikutus ja tuskin oli Hosea heittänyt silmäyksen syrjälaaksoon, ennenkuin hän käski onnettomuustoverinsa olemaan valmiina.
Ensimäisellä silmäyksellä rotkoon oli hän kallionhuipulla huomannut erään valkean tukan ympäröimän, arvoisan pään, mikä oli hänen isänsä. Kymmentuhansien seassa ja vieläkin kauvempana olisi hän tuntenut hänet! Mutta tuosta rakastetusta ukosta käänsi hän nopeasti silmänsä johtajaan, joka pelästyneenä ja puhumattomana oli jäänyt seisomaan, ja luulossa salaliiton syntyneen valtiovankein seassa huusi hän, äkkiä toinnuttuaan, toisille vartijoille: "Vankein taakse ja lyökää maahan jokainen, joka koettaa paeta!"