Näytti siltä kuin vihan tulva olisi murtanut polkunsa ja nyt, vapaana kaikista kahleista, etsisi uhriansa.
Pöyristyttävä oli tuo hyökkäys ja puolustus, temmellys, tuo vihanvimmainen verinen taistelu punertavalla hiekalla, tuo korvia särkevä huuto, uikutus ja kiljuminen; olipa varsin vaikeata eroittaa kutakin yksityistä tuossa kammoittavassa miesten ja naisten sekamelskassa, jossa osaksi villin intohimo ja veren janosta kiihotettu kostonhimo sekä osaksi hädässä olevien kuoleman tuska ja ponnistukset kietoutuivat toisiinsa.
Ainoasti muutamat vangit olivat voineet pidättää itseään, mutta hekin kiihottivat kumppaneitaan, härnäsivät vimmatusti ahdistettuja ja pudistelivat nyrkkiänsä.
Yhtä kuulumattomat kuin ne julmuudet olivat, joiden alla nuo vapautetut olivat kärsineet, oli nyt se vimma, jolla he syöksivät kiusahenkiensä niskaan.
Mutta Josua oli viimeksi mainituilta ottanut aseet ja he olivat siis hänen suojeluksensa alla.
Sentähden käski hän kansalaisensa eroittamaan taistelevat toisistaan, jos mahdollista, ilman verenvuodatusta; mutta sepä ei ollutkaan helppoa ja niin uudistui jälleen moni kauhistuttava näytelmä. Mutta vihdoin onnistui se kuitenkin, ja nyt näyttäytyi, kuinka valtavasti intohimo oli lisännyt väsyneitten ja epätoivoisten voimia, sillä vaikk'ei aseita käytetty tässä taistelussa ollenkaan, peitti kuitenkin melkoinen luku ruumiita tappelukentän ja turvallisuusvartijain seassa vuotivat useimmat hirvittävistä haavoista.
Rauhan palautettua pyysi Josua vankien listaa haavoitetulta päälliköltä; mutta tämä viittasi vuorikaivoksen kirjuriin, jota ei kukaan vangeista ollut koskenut. Hän oli ollut heidän lääkärinsä ja kohdellut heitä ystävällisesti, hän oli vanhempi mies, jota moni onnettomuus oli kohdannut ja joka itse tietäen, mitä kärsimys oli, mielellään oli valmis sitä helpoittamaan, missä hän vain sitä kohtasi.
Kernaasti luki hän vankien nimet, joiden seassa löytyi monta heprealaista, ja jokaisen yksityisen esiinastuttua ilmoitti moni olevansa valmis seuraamaan ulosvaeltajia.
Kun aseettomat sotilaat ja turvallisuusvartijat, vihdoin läksivät kotimatkalle, erosi vankeinjohtaja, joka oli saattanut Josuan ja hänen kumppaninsa tänne, toisista egyptiläisistä, astui häpeissään ja kumartunein päin vanhan Nunin ja hänen poikansa luo ja pyysi saadakseen seurata heitä; sillä kotona ei hänellä ollut mitään hyvää odotettavana ja niin voimallista Jumalaa kuin heidän ei löytynyt Egyptissä. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että Hosea, joka kerran oli ollut sodanpäämiehenä, kaikkein pahimmissa oloissa oli nostanut kätensä tämän Jumalan luo, ja sellaista lujamielisyyttä, mikä hänellä siitä pitäin oli, ei hän koskaan ollut nähnyt. Mutta nyt tiesi hän myöskin, että sama Jumala oli upottanut faraon voimallisen sotajoukon mereen pelastaakseen omiansa. Sellainen Jumala oli hänen sydämelleen mieluinen eikä hän toivonut mitään parempaa kuin tästälähin pysyä niiden luona, jotka olivat hänen palvelijoitaan.
Josua salli kernaasti hänen yhtyä kansaan. Sitten havaittiin, että viisitoista heprealaista löytyi vapautettujen vankein joukossa ja Efraimin suureksi iloksi Ruben'kin, tuon kurjan raskasmielisen Milcan puoliso, joka niin lujasti oli liittynyt Mirjamiin. Hänen itseensä sulkeutunut, harvasanainen olentonsa oli ollut hänelle hyödyksi ja raskas pakkotyö näkyi aivan vähän vahingoittaneen hänen voimallista ruumistaan.