"Sinun sanasi ovat miehen sanoja ja niin olkoot minunkin. Kansan ja asian vuoksi, jota me kumpikin palvelemme, otan minä vastaan, mitä sinä tarjoot minulle. Mutta koska sinä huusit korkeimman todistajaksi ja hän kuulee minua, niin tahdon minäkin antaa täydelle totuudelle kunniaa kaikissa kohdissa. Mitä sinä tahdot siirtää minulle, nimittäin, sotajoukon ylimmäisen johtajan viran, siksi on Herra itse kutsunut minut. Mirjamin, sinun vaimosi kautta on se tapahtunut ja se sopii minulle. Mutta että sinä olet tahtonut jättää minulle oman arvosi, tunnustan sen kuitenkin kiitettäväksi teoksi. Tiedänhän, kuinka raskasta on miehelle luopua vallasta nuoremman hyväksi, joka on vieras hänen sydämelleen. Sinä olet sen tehnyt ja minä olen sinulle kiitollinen. Mutta minäkin olen ajatellut sinua suloisella katkeruudella; sillä sinulle kadotin toisen hyvän, josta mies vielä vaikeammin luopuu kuin virastaan: naisen rakkauden!"
Silloin huusi Hur ja veri nousi kuumana hänen kasvoihinsa: "Mirjam! Minä en häntä pakottanut avioliittoon; vieläpä ostamatta häntä, isäin tavan mukaan, morsiuslunnailla — vapaasta tahdostaan tuli hän vaimokseni!"
"Minä tiedän sen," vastasi toinen tyynesti, "mutta eräs toinen on kauvemmin ja palavammin kuin sinä halunnut omistaa hänet ja mustasukkaisuuden tuli poltti häntä kovin. Mutta älkäämme puhuko tästä tuskasta; sillä vaikka sinä antaisitkin hänelle erokirjan ja toisit hänet luokseni, että minä avaisin telttani ja käsivarteni hänelle, niin huutaisin kuitenkin: miksi olet tehnyt sellaista itsellesi ja minulle? Sillä vähän aikaa sitten olen tullut tuntemaan mitä naisen rakkaus on ja mitä se voi sekä myöskin erehdykseni, kun luulin hänenkin tuntevan palavan sydämeni hehkua. Minä olenkin, vaeltaessani kahleet jalassa, vaikeimmassa kohtalossa, itselleni luvannut, etten omista kellekään ihmiselle kuin omalle kansallemme kaiken minussa löytyvän ruumiini ja sieluni voiman ja tulen. Ei edes naisen rakkauskaan saa minua luopumaan ottamastani suuresta velvollisuudesta. Mutta mitä emäntääsi tulee, niin tulen vieraana, kulkemaan hänen sivullaan, vaikkapahan vielä profeettanakin kutsuisi minua julistaakseen minulle uutta Herran sanomaa".
Noin sanottuaan ojensi hän toiselle kätensä ja Hurin tarttuessa siihen heräsi vilkas liike sotilasten seassa, sillä sanansaattajia nousi vuorelle, jotka huutaen ja viitaten osoittivat erästä valtavaa pölypylvästä, mikä kulki kansan edellä.
25 Luku.
Vaeltajat lähestyivät yhä lähemmäksi ja monet nuorista sotilaista riensivät heitä vastaan.
Eivät ne olleet enään noita iloisia joukkoja, jotka riemuiten olivat yhtyneet Mirjamin ylistyslauluun, ei, hitaasti ja kumarassa hoipertelivat he nyt vuorta kohti. Heidän tuli kiivetä solakalliolle jyrkemmältä puolelta ja kuinka huokailivatkaan kantajat, kuinka surkeasti valittivatkaan vaimot ja lapset, kuinka raivoisasti kirosivatkaan kuorma-ajurit, joiden oli ajaminen juhtia tuota kaitaa, epätasaista polkua myöten ylös, kuinka käheiltä kaikuivatkaan noiden puoleksi nääntyneiden miesten sortuneet äänet, kun he, auttaakseen juhtia, yhteisesti nojasivat hartioitaan jotakin ajopeliä vastaan.
Voitetulta sotajoukolta näyttivät ne Josuasta, joka katseli lähestyviä, noita tuhansia, jotka vielä muutama päivä sitten niin kiitollisina tunsivat Herran pelastavan armon.
Mutta tie, jonka he viimeisestä leiripaikasta, ruokomeren sataman luota, olivat kulkeneet, olikin ollut kamala, vedetön ja niille, jotka olivat kasvaneet ala-Egyptin hedelmällisillä lakeuksilla, oli se ollut vaivalloinen ja hirmua herättävä.
Keskelle autiota kalliomaakuntaa oli se johtanut heidät ja kaikkialla oli avaraan näköalaan ja runsaasen kasvullisuuteen tottunut silmä kohdannut rajoittavia rajoja ja autiota erämaata.