Kun kansa nyt lähestyi salatietä, tuli Hur toisten vapautettujen kanssa heitä vastaan ja edellä kaikkien muitten oli nuori Ruben, Milcan puoliso, kiiruhtanut heitä kohti. Mutta hänen vuorta alas syöstessään oli Milca hänet jo kaukaa tuntenut ja oli, huolimatta Mirjamin väitteistä, kiiruhtanut Simeonin sukukunnan keskelle, joka kulki hänen sukukuntansa edellä.
Siellä oli heidän jälleen yhtymisensä näkeminen elähyttänyt monta väsynyttä sielua ja kun he vihdoin, toisiinsa liittyneinä, riensivät Mirjamia vastaan ja tämä katseli holhottiaan silmiin, luuli hän ihmeen tapahtuneen; sillä kalpeasta liljasta oli tullut kukoistava ruusu. Sitäpaitsi olivat hänen huulensa, jotka aivan harvoin ja kainosti olivat avautuneet rukoukseen tai vastaukseen, alituisessa liikkeessä; sillä kuinka paljon halusikaan hän tietää, kuinka paljon olikaan hänellä kysyttävää hiljaiselta puolisoltaan, joka niin kauheasti oli kärsinyt.
He olivat kaunis, onnellinen pari ja heistä tuntui ikäänkuin eivät kulkisi alastomien kallioitten ohitse ja kuivia erämaan polkuja myöten, vaan kevätmaiseman läpi, missä lähteet pulppusivat ja linnut lauloivat.
Mirjamkin, joka oli kaikkia tehnyt, elähyttääkseen nääntyvää Milcaa, iloitsi hänen onnellisuudestaan. Mutta pian katosi jokainen iloisen myötätuntoisuuden jälki hänen kasvoistaan; sillä sill'aikaa kuin Ruben ja Milca, ikäänkuin siipien kantamana, näkyivät tuskin koskettavan erämaata, astui hän pää kumarassa eteenpäin, mietiskellen, että hän itse olisi syypää, ettei hänelle sallittu samallaista onnea tällä hetkellä.
Hän sanoi itselleen, että hän oli tehnyt raskaan, palkkaa ansaitsevan, mieluisen uhrin Jumalalle, kiellettyään noudattamasta sydämensä ääntä ja kuitenkaan ei haihtunut tuo kuoleva egyptiläinen vaimo hänen mielestään, hän, joka oli kieltänyt häneltä oikeuden lukea itsensä niiden joukkoon, jotka Hoseaa rakastivat ja joka rakkautensa tähden oli kuollut niin nuorena.
Hän, Mirjam, eli, hän oli kuolettanut sielunsa hartaimmat toiveet, velvollisuus kielsi häntä lämpimällä kaipiolla ajattelemasta häntä, joka tuolla ylhäällä viipyi, uhrautuneena kansansa asialle ja isäinsä Jumalalle, vapaa, ihana mies, ehkäpä hänen kansansa sotajoukon tuleva johtaja, jos Moses niin määräsi, hänen jälkeensä ensimäinen ja suurin kaikista heprealaisista ja kuitenkin häneltä kadotettu, ainiaaksi kadotettu.
Jos hän tuona tapauksista rikkaana yönä olisi seurannut naisellisen sydämensä halua eikä kutsumuksensa vaatimuksia, joka asetti hänet korkealle yli toisten naisten, niin pitäisi hän nyt jo kauvan häntä käsivarsissaan, niinkuin tuo hiljainen Ruben heikkoa mutta nyt niin ylenrikasta ja reippaasti astuvaa Milcaansa.
Mitkä ajatukset!
Sydämensä syvimpään loukkoon täytyi hänen ne ajaa ja koettaa niitä hävittää; sillä hänestä oli synti halaita niin palavasti toisen jälleen näkemistä! Ja hän toivoi nyt, että hänen puolisonsa olisi läsnä pelastamassa häntä itseltään ja tämän julman hetken kielletyiltä toiveilta.
Judan heimon ruhtinas, Hur, oli hänen puolisonsa, eikä, tuo entinen egyptiläinen, tuo vapautettu vanki.