"Vielä yhden asian", alkoi hän syvästi hengittäen, "tahtoisin sanoa sinulle, ettet minua ymmärtäisi väärin. Minä kutsun jokaista ystäväksemme, joka antautuu kansan asialle alttiiksi, ja kuinka sinä aiot uhrautua tälle asialle, on Hur minulle kertonut. Sinun luottamuksesi faraon armoon oli se, mikä meidät eroitti, — ja sentähden ymmärrän arvostella sinun vakavaa ja päättävää eroasi egyptiläisistä; mutta minä arvostelen tämän työn suuruutta vasta oikein, sittenkuin sain tietää ettei sinua sitonut vihollisiin ainoastaan pitkällinen tottumus, vaan toisetkin kahleet."
"Mitä tarkoittaa tämä puhe?" keskeytti Josua vakuutettuna, että Mirjam jousen jänteelle oli asettanut toisen nuolen, mikä oli määrätty haavoittamaan häntä. Mutta Mirjam ei välittänyt hänen kysymyksestään ja pitkitti uhkaavalla säihkyllä silmissään, mikä hyvin soveltui hänen puheensa päättäväisyyteen: "Sitten kun Herran johdatus pelasti meidät vihollisista, sysäsi ruokomeri rantaan kauniimman naisen kuin pitkään aikaan olemme kohdanneet. Minä sidoin hänen haavansa, minkä heprealainen nainen oli iskenyt häneen ja hän tunnusti, että hän oli täynnä rakkautta sinua kohtaan ja kuollessaan ajatteli hän sinua niinkuin sielunsa epäjumalaa."
Sydämessään liikutettuna vastasi Josua: "Jos tämä olisi täyttä totta, Hurin vaimo, niin olisi isäni minulle väärin ilmoittanut, sillä senverran kuin minä häneltä kuulin, tunnusti tuo onneton viimeisen tunnustuksensa ainoastaan niiden edessä, jotka minua rakastavat eikä sinun edessäsi. Ja hän teki oikein kammotessaan sinun läsnäoloasi, sillä sinä et olisi häntä koskaan käsittänyt!"
Nyt huomasi hän ylpeän hymyn leikkivän Mirjamin suun ympärillä; mutta hän teki torjuvan liikkeen pitkittyessään: "Sinun järkesi on kymmenestä terävämpi kuin tuon onnettoman koskaan olikaan. Mutta sydämesi, mikä korkeimmalle oli avonainen, ei antanut rakkaudelle tilaa. — Tuntematta mitä se on, on se vanhentuva ja lakkaava tykyttämästä! Ja huolimatta leimuavista silmäyksistäsi sanon minä sinulle vielä: sinä olet enemmän kuin vaimo, sinä olet naisprofeetta; mutta minä en voi kerskata niin korkeista lahjoista. Minä en ole muuta kuin yksinkertainen mies, jolle toisteleminen soveltuu paremmin kuin katseleminen tulevaisuuteen. Ja kuitenkin näen minä edeltäpäin mitä on tapahtuva: Vihaa, mikä sinussa kytee minua vastaan, olet sinä elättävä. Puolisosikin sydämeen tahdot sitä istuttaa ja kaikella kiihkolla ylläpitää sitä. Tiedän myöskin miksi! Tuo polttava kunnianhimo, mikä sinua kuluttaa, ei tahdo sallia sinun olla vaimona miehelle, joka peräytyy toisen edessä. Sinä kiellät kutsumasta minua nimellä, josta minä sinua kiitän. Mutta ellei viha ja ylpeys ole sammuttanut sinussa tunteen, mikä meidät vielä yhdistää, rakkauden kansaamme, silloin on myös päivä tuleva, jolloin sinä vapaaehtoisesti lähestyt minua ja kutsut minua 'Josuaksi', vaatimatta ja sydämen vapaasta tahdosta."
Näin sanoen tervehti hän Mirjamia ja hänen puolisoansa lyhyellä liikkeellä ja katosi yön pimeyteen.
Hur silmäili kolkosti hänen jälkeensä eikä löytänyt sanoja, ennenkuin myöhäisen vieraan askeleet olivat kadonneet nukkuvaan leiriin; mutta sitten purkautui tuon vakavan miehen pidätetty viha, hänen, joka täynnä hellää ihmettelyä oli ihaillut nuorta vaimoansa, aivan rajattomana ilmi.
Kahdella pitkällä askeleella astui hän hänen eteensä, joka kalpeampana kuin hän ja hämmästyneenä katseli valkeaan. Hurin ääni oli kadottanut metallisen sointunsa ja kuului kimeältä ja terävältä, kun hän huusi hänelle: "Minulla oli rohkeutta kosia neitoa, joka piti itseänsä Jumalaa lähempänä kuin muut vaimot, ja nyt kun hän on tullut omakseni, antaa hän minun kärsiä sellaisesta rohkeudesta."
"Kärsiä?" kuului Mirjamin kalpeilta huulilta ja uhotteleva silmäys leimahti hänen mustista silmistään häntä vastaan. Mutta hän tarttui hämmästymättä ja niin lujasti hänen käteensä kiinni, että se tuskastutti häntä ja hän pitkitti, niinkuin oli alkanutkin: "Niin, sinä annat minun kärsiä siitä!" — "Häpeä minulle, jos minä annan toisten samankaltaisten hetkien seurata tätä häpeällistä hetkeä!"
Silloin yritti hän vääntää kätensä häneltä pois, mutta hän ei päästänyt ja puhui vielä:
"Että sinä tulisit huoneeni kaunistukseksi, nain minä sinut. Kunniata luulin kylväväni ja nyt niitän häpeätä, sillä mikä onkaan häpeällisempää miehelle kuin vaimo, joka häntä mestaroi, joka rohkenee vihollisilla puheilla haavoittaa sitä ystävää, jota vierasvaraisuus suojelee? Vaimolle, jollainen sinä et ole, yksinkertaiselle ja suoralle, joka katselee puolison kulunutta elämää eikä ainoasti mieti, kuinka hän lisäisi hänen suuruuttaan, koska hän halajaa sitä jakaa, hänelle en tarvitseisi huutaa korvaan, että Hur, että se mies, joka on sinun puolisosi, pitkällisen elämänsä aikana, on kyllin niittänyt arvoa ja kunniata, luovuttaakseen siitä osan, tulematta kuitenkaan siltä halvemmaksi. Ei se, joka on ensimäinen päällikkyydessä, vaan joka ensimäisenä esiintyy uhraavaisessa rakkaudessa kansan hyväksi on Jehovan edessä suurin. Korkealla tahdot sinä seisoa, Jumalan kutsumana tahdot tulla jonkun kunnioittamaksi. En tahdo estää sinua siitä, niinkauvan kuin et unohda, mitä emännän velvollisuus vaatii. Tosin olet minullekin velkaa rakkautta; sillä sitä olet hääpäivänä minulle luvannut; mutta ihmissydän voi ainoasti antaa, mitä sillä on omaa, ja Hosea on oikeassa, sanoessaan, että sinun kylmälle sielullesi on sellainen rakkaus vieras, joka on lämmin, ja lämmittää toisia."