Samalla käänsi hän selkänsä hänelle ja astui teltan pimeään huoneesen; mutta Mirjam jäi seisomaan valkean ääreen, jonka liekehtivä loiste lankesi hänen kauniille, kovin kalpeille kasvoille.
Hän oli purrut hampaansa yhteen, painanut kätensä nousevaa rintaansa vasten ja seurasi katseillaan poistuvaa.
Arvonsa tunnossa, suurena ja kunnioitusta herättävänä, oikeana ruhtinaallisena heimon päällikkönä ja paljon häntä ylevämpänä oli tuo harmahtunut puoliso seisonut hänen edessään. Jokainen hänen sanoistansa oli niinkuin keihään pisto tunkenut hänen rintaansa. Totuuden voima oli tehnyt vaikutuksensa ja pitänyt Mirjamin edessä peiliä, mikä osoitti hänelle kuvan, jonka edessä hän peljästyi.
Nyt oli hänen rientäminen hänen perässään ja rukoileminen hänen rakkauttaan, jolla hän tähän saakka oli kohdellut häntä — yksinään ollessaan oli hän kiitollisesti sen tuntenut.
Hän tunsi voivansa vastata hänen kallista lahjaansa; sillä kuinka sydämellisesti halusikaan hän anteeksi antavaa, hyvää sanaa hänen suustansa.
Niinkuin elovainio, myrkyllisen jauhokasteen peittämä, lakastuneelta, kuivuneelta, hedelmättömältä, näkyi hänen oma sydämensä hänestä ja kuitenkin oli sekin kerran viheriöinyt ja kukoistanut.
Silloin ajatteli hän peltomaata Gosenissa, mikä kannettuaan runsaita satoja jäi kovaksi ja kuivaksi, kunnes virran vesi tuli sitä taaskin pehmittämään ja kylvettyä siementä oraalle saattamaan. Niin oli myöskin hänen sydämensä laita, mutta hän oli viskannut kypsyvän siemenen tuleen ja nyt rikoksellisella kädellä rakentanut sulun kostuttavan veden ja kuivaneen maan välillä.
Mutta vielä oli aikaa!
Tiesipähän hän, että Hur'illa yhdessä suhteessa oli väärin, että hänkin oli nainen niinkuin joku toinenkin ja voi lämpimällä intohimolla ikävöidä rakastamaansa miestä. Hänestä vain riippui antaa hänen sylissään se tuntea.
Nyt oli Hur tosin oikeutettu pitämään hänet kovana ja tunnottomana; sillä siinä, missä muinoin rakkaus hänessä oli viheriöinyt, pulppusi nyt karvas lähde, mikä turmeli kaikki, mitä se kosketti.