Oliko se sydämen kosto, jonka lämpimät toiveet hän oli kuolettanut?
Jumala oli hyljännyt hänen vaikeimman uhrinsa, ei ollut mahdollista epäillä sitä; sillä hänen kunniansa ei näkynyt enään hänelle sydäntä innostuttavissa nä'yissä ja sentähden oli hän tuskin enään oikeutettu kutsumaan itseään hänen profeetakseen. Tämä uhri oli johtanut hänet totiseen valheesen, ja hän, joka tietäen etsivänsä oikeata, oli elänyt sopusoinnussa itsensä kanssa, oli nyt syösty kiusaavaan levottomuuteen. Hänelle, tuolle kerran niin toivorikkaalle, ei kukoistanut enään tuon suuren raskaan työn jälkeen mitään, jota hän kaipasi. Hänen, joka ei tuntenut ketään naista, jonka edessä hänen olisi ollut peräytyminen, oli täytynyt häpeällä väistyä kurjan, kuolevan edestä. Jokaiselle oli hän ollut suosiollinen, joka oli hänen vertansa ja altis hänen kansansa pyhälle asialle, ja nyt oli hän vihaisella katkeruudella loukannut erästä paraimmista ja jaloimmista. Kurjimman päiväläisvaimon onnistui lujemmin vetää luokseen kerran rakastamansa puoliso — hän oli rikoksellisesti vieroittanut itsestään oman puolisonsa.
Turvaa etsien oli hän vilusta väristen astunut hänen lietensä luo, mutta hän oli siellä tavannut lämpimämmän oltavan, kuin hän oli toivonutkaan, ja hänen jalomielisyytensä ja rakkautensa olivat balsamina langenneet hänen haavoitetulle sielulleen. Tosin ei hän voinut antaa hänelle takaisin, mitä hän oli kadottanut, mutta kuitenkin tervetulleen korvauksen.
Voi, ei hän pitänyt häntä enään kykenevänä tuntemaan mitään hellyyttä ja kuitenkin tarvitsi hän rakkautta. Elääkseen ja voittaakseen hänen rakkauttaan takaisin, ei hän pitänyt mitään uhria liian vaikeana. Mutta ylpeys oli samoin hänen elämisensä ehtona ja niin usein kuin hän valmistautui nöyrästi avaamaan sydämensä puolisolleen, valtasi hänet pelko itsensä alentamisesta ja aivan kuin lumottuna jäi hän seisomaan, kunnes palavat puut hänen jalkainsa juuressa lysähtivät savuten kokoon ja pimeys piiritti hänen.
Nyt valtasi omituinen pelko hänet.
Kaksi yölepakkoa, jotka olivat tulleet kaivoksista ja lentelivät valkean ympäri, lehahtelivat kummituksen tapaisesti hänen ohitsensa. Kaikki kehoitti häntä palajamaan telttaan, hänen luokseen, ja ravakkaalla päättäväisyydellä astui hän avaraan lampun valaisemaan huoneesen. Mutta se oli tyhjä ja orjatar, joka otti hänet vastaan, ilmoitti hänelle, että Hur tulisi lähtöön saakka viipymään poikansa ja pojanpoikansa luona.
Silloin kouristi häntä tuskallinen levottomuus, ja neuvottomampana ja enemmän häpeissään kuin koskaan lapsuutensa päivinä laskeutui hän levolle.
Muutamia hetkiä myöhemmin herätettiin leiri ja kun hänen puolisonsa aamuhämärässä astui, lyhyesti tervehtien, telttaan, nosti Mirjam ylpeästi päänsä ja vastasi tervehdykseen kylmästi ja lyhyesti.
Hur ei tullutkaan yksin; hänen poikansa Uri oli hänen kanssansa
Sitäpaitsi oli hän totisemman näköinen kuin tavallista; sillä Judan miehet olivat varhain kokoontuneet ja muistuttaneet häntä, ettei hän antaisi sotapäällikön arvon siirtyä miehelle, joka kuului toiseen sukukuntaan kuin hän itse.