Puolipäivän aikana oli kuumuus jälleen tuleva, polttavaksi näiden monessa kohdin yhteensattuvien alastomien kalliomuurien välissä, mutta vielä vallitsi aamun viileys. Kumminkin löysi karja jotakin virkistystä, sillä moni pensas tuota mieluisaa, lemuavaa Betkaramia [Cantolina fragrantissima] tarjoutui sille ruuaksi ja paimenpojat aukasivat vaatteensa ja täyttivät helmansa tuolla kasvilla tarjoten sitä, huolimatta omasta väsymyksestään, nälkäisille lempielukoilleen.
Niin olivat he vähän aikaa laahustaneet eteen päin, kun äkkiä kajahti äänekäs riemuhuuto, mikä kulki etujoukosta aikain, rivistä riviin, kunnes se saapui jälkijoukon viimeisiin miehiin.
Kukaan ei ollut kuullut, mikä se tapaus oli, joka synnytti tämän riemun, ja kuitenkin tiesi jokainen, ettei se muuta merkinnyt kuin raikkaan veden löytöä.
Nyt palasi Efraim takaisin vahvistaakseen tuota iloista sanomaa, ja mitä vaikuttakaan se uupuneissa!
Ikäänkuin olisi jokainen nyt jo täysissä siemauksissa tyhjentänyt astian, ojensivat he itsensä suoriksi ja pyrkivät kaksinkertaisella nopeudella eteenpäin. Sotajoukon osastot eivät enään asettaneet mitään estettä eteen ja tervehtivät omaisiaan iloisesti, jotka tunkivat heidän ohitsensa.
Mutta pian pysähtyi tuo nopeasti virtaileva virta, sillä viivoitusta lupaava paikka pidätti etumaisia ja heidän mukanaan koko matkueen suuremmalla voimalla kuin haudat ja vallit.
Vaeltava sotalauma täytti avaran laakson. Vihdoin ilmestyi miehiä ja vaimoja iloisin kasvoin ja täysillä astioilla ja ämpäreillä käsissä ja pään päällä, viittasivat iloisesti ystäville, huusivat heille lohdutuksen sanoja ja koettivat joukon lävitse tunkeutua omiensa luoksi; mutta useilta riistettiin pois tuo kallis aarre, ennenkuin päämaali oli saavutettu.
Josuakin oli joukkoineen raivannut itselleen tietä virvoituslähteen läheisyyteen, pitääkseen järjestystä ahneitten vedenammentajain seassa. Mutta vielä oli jonkun aikaa odotettava; sillä väkevät miehet Judan sukukunnasta, joiden kanssa Hur oli kulkenut muiden edelle, heiluttivat vielä kuokkiaan ja työskentelivät vipupuilla, joita he nopeasti olivat valmistaneet läheisten orjantappura-akasiain rungoista, raivatakseen suuria kivilohkareita tieltä ja laajentaakseen pääsyä vesivirralle, mikä tunkeutui esiin useammista kallion halkeamista.
Ensiksi oli lähde kadonnut sammaltuneiden graniittilohkareitten joukkoon ja sieltä maan sisään; mutta nyt oltiin päästy niin pitkälle, että voitiin estää tuon kalliin veden juoksemista pois ja muodostaa kuopanne, josta karjaakin saatettiin juottaa.
Joka jo oli onnistunut täyttämään astian, hän oli ottanut vettä siitä purosta, mikä oli laskettu tuosta nopeasti kasvavasta allikosta. Nyt pysyivät leirin vartijoiksi asetetut miehet syrjässä antaakseen vedelle aikaa selviämään uudessa laajassa kuopanteessa, johonka se virtaili hämmästyttävässä paljoudessa.