Se oli omituinen tappelutanner, jota tuo harjaantunut sotapäällikkö omasta ehdostaan ei olisi valinnut, sillä molemmin puolin rajoittivat sitä taivaan korkuiset, harmaat, jyrkästi kohoavat graniittiseinät. Jos viholliset voittivat, niin oli leirikin hukassa ja mitä keinoja sotataito tarjosi, täytyi tässä mitä ahtaimmalla tilalla käyttää.
Piirittää vihollinen tai odottamatta hyökätä hänen selkäänsä näkyi tässä mahdottomalta, mutta kallioittenkin täytyi päällikköä palvella; sillä missä vain kävi laatuun, oli hän käskenyt taitavien linkoojiensa ja harjaantuneitten joutsimiestensä kiivetä jyrkänteitä ylös ja ilmoittanut heille, milloinka heidän tuli ryhtyä taisteluun.
Jo ensi silmäyksellä huomasi päällikkö, ettei hän ollut liioitellut vastustajain suhteen, sillä ne, jotka taistelun alkoivat, olivat parrakkaita miehiä, ruskeilla, terävillä, miehuullisilla kasvojen piirteillä, joista mustat silmät täynnä taistelunhimoa ja julmaa vihaa leimahtelivat vastaan.
Niinkuin harmaapartainen, arpinen johtajakin, olivat kaikki solakoita, norjia miehiä. Harjaantuneiden sotilaitten tapaan heiluttivat he vaskista käyrämiekkaansa, mykevää kilpeä mustasta kovasta puusta, tai keihästä, joka kärjen kohdalla oli koristettu kamelin karvatöyhdöllä. Taistelunhuuto kaikui kovalta, julmalta ja kuolemaa uhoittavalta näiden miesten vahvoista rinnoista, sillä heidän oli joko voittaminen tai kudottaminen kalliimman omaisuutensa viholliselle.
Ensimäistä hyökkäystä vastustaakseen asettui Josua niiden etunenään, jotka hän oli varustanut egyptiläisten suurilla kilvillä ja keihäillä, ja urhoollisen päällikkönsä kehoittamina vastustivat nämä hyvän aikaa, erittäinkin kun tuo ahdas aukko taistelutantereelle esti vihollista käyttämästä kaikkia voimiansa.
Mutta kun vihollisen jalkaväki peräytyi ja joukko sotilaita nopeilla dromedareilla syöksi heprealaisia vastaan, pelästyi moni noiden suurien ja harvinaisten eläinten outoa näkyä, joita he ainoastaan kuulon kautta tunsivat.
Surkeasti huutaen heittivät he kilvet pois ja pakenivat. Missä aukko ilmestyi, ajoi ratsastaja dromedarin sinne ja tavoitteli ylhäältä pitkällä, terävällä kilvellään vastustajaansa. Silloin ajattelivat sellaiseen hyökkäykseen tottumattomat paimenet vain omaa pelastustaan ja moni painui pakosalle; sillä äkkinäinen kauhistus valtasi hänen, kun hänen silmänsä tapasi vihollisen säihkyvän silmäyksen tai hänen korviinsa sattui jonkun raivoisan amalekilaisvaimon kipeä, vihainen huuto. Amalekilaisvaimotkin olivat lähteneet taisteluun yllyttääkseen miestensä rohkeutta ja peloittaakseen vihollista. He pitelivät vasemmalla kädellään nahkaisista hihnoista, jotka riippuivat satuloista, ja antoivat eläimen laahata itseään, mihinkä se vain ohjattiin. Viha näkyi terästyttäneen tuota heikkoa naisen sydäntä vastoin kuoleman pelkoa, sääliä ja naisellista kainoutta, ja näiden raivotarten hirvittävä huuto riisti monelta rohkeammaltakin heprealaiselta rohkeuden.
Mutta tuskin huomasi sotapäällikkö joukkojensa pakenevan, ennenkuin hän veti hyötyä tästä onnettomuudesta ja käski heidän peräytymään vielä edemmäksi ja avaamaan viholliselle pääsyn laaksoon; sillä hän sanoi itselleen, että hän voipi paremmin käyttää sotilaittensa suurempaa joukkoa, niin pian kuin tulisi mahdolliseksi ahdistaa vihollista edestäpäin ja molemmilta puolin ja antaa linkoojien ja joutsiampujain ryhtyä taisteluun.
Efraim ja hänen rohkeimmat kumppaninsa, jotka häntä ympäröivät sanansaattajina, lähetettiin nyt laakson pohjoiseen päähän ja niiden osastojen johtajain luo, jotka siellä seisoivat järjestettyinä, ilmoittamaan heille, mitä hän tarkoitti ja antamaan heille käskyn kulkemaan eteenpäin.
Nopeina niinkuin gasellit riensivät nuo kevytjalkaiset paimenpojat pois ja pian nähtiin, että sotapäällikkö oli oikeassa; sillä niinpian kuin amalekilaiset olivat saapuneet laakson keskelle, hyökättiin heidän kimppuunsa kaikilta puolin, ja monet, jotka rohkeasti syöksivät eteenpäin, vaipuivat, miekkaa tai keihästä heiluttaessaan, hiekkaan, kun linkoojain ympyriäinen kivi ja joutsimiesten terävä nuoli kallionkieliltä sattui heihin.