Moses viipyi sillävälin Aaronin ja Hurin kanssa kalliolla, mikä kohosi taistelutantereen yläpuolella.
Tuolta tarkasteli hän taistelua, johonka hän, joka rauhan töissä oli harmahtunut, ainoastaan sydämellä ja sielulla otti osaa.
Ei mikään liike, ei mikään ystävän tai vihollisen ylennetty tai vaipuva miekka välttänyt hänen väijyvää silmäystään; mutta kun taistelu oli alkanut ja sotapäällikkö viisaasti oli avannut vastustajalle tien sotajoukkonsa sydämeen, huusi Hur harmaalle jumalanmiehelle: "Minun emäntäni, sinun sisaresi korkea henki näki kuitenkin oikein, Nunin poika on menettänyt korkeimman kutsumuksen. Millainen johto! Me olemme lukuisemmat ja vihollinen tunkeutuu estämättä sotajoukon keskustaan. Niinkuin ruokomeren vesi Herran käskystä väistyi syrjään, niin väistyvät joukkommekin ja lisäksi, niinkuin näyttää, sotapäällikkönsä käskystä."
"Nielläksensä amalekin, niinkuin meren aallot nielivät egyptiläiset", kuului Moseksen vastaus.
Sitten ojensi hän ylennetyt käsivartensa taivasta kohti ja huusi:
"Katsos alas, Jehova, kansaasi, joka on uudessa ahdistuksessa. Terästä hänen käsivartensa ja teroita hänen silmänsä, jonka sinä miekaksesi valitsit! Lainaa hänelle apua, jonkas hänelle lupasit, nimittäessäsi hänet, Hosean, Josuaksi. Ja jos ei sinulle enään ole soveliasta, että hän, joka näyttäytyi vahvaksi ja lujaksi, niinkuin päälliköllesi sopii, johtaa sotilaitamme taisteluun, niin asetu sinä taivaan sotajoukoilla sinun omiesi etunenään, että he kukistaisivat kansasi viholliset."
Niin rukoili jumalanmies korkealle ylennetyillä käsivarsilla eikä lakannut rukoilemasta Jumalaa, jonka korkea tahto ohjasi hänen omaansa, ja pian kuiskasi Aaron hänelle, että vihollista ahdistettiin kovasti ja että heidän sotilaansa rohkeus näyttäytyi suureksi. Josua oli milloin täällä, milloin tuolla, ja jo harvenivat vihollisen rivit, sill'aikaa kuin heprealaisten näkyivät lisääntyvän.
Ja Hur vahvisti tätä puhetta ja lisäsi siihen ettei voitu kieltää Nunin pojalta väsymätöntä intoa ja sankarinmoista kuoleman halveksimista. Juuri oli hän sotatapparallaan kaatanut erään julmimman amalekilaisjohtajan.
Silloin hengähti Moses syvästi, antoi käsivarsiensa vaipua ja seurasi jännitetyllä tarkastavaisuudella taistelun menoa, mikä hänen allaan riehui ja raivosi, kohisi ja pauhusi.
Aurinko oli sillävälin saavuttanut puolipäiväkorkeutensa ja loisti paahtavana taistelevien päällä. Laakson harmaista graniittiseinistä virtaili vielä palavampi kuumuus ja nuo kolme miestä kalliolla olivat jo kauvan tunteneet hien tippuvan hehkuvilta otsiltaan. Kuinka raskauttakaan puolipäivän kuumuus tuolla alhaalla taistelua, kuinka mahtoikaan tomuun kaatuneitten veriset haavat polttaa!