Moses tunsi tämän kaiken, niinkuin olisi hän itse kärsinyt, sillä hänen järkähtämättömästi luja sielunsa oli rikas säälistä ja hän oli ne, jotka olivat hänen vertansa ja joiden edestä hän eli ja vaikutti, rukoili ja ajatteli, sulkenut sydämeensä niinkuin isä lapsensa.
Hänen kansalaistensa haavat surettivat häntä, mutta ylpeästä ilosta sykki hänen sydämensä nähdessään, kuinka ne, joiden arka alamaisuus vähää ennen oli sytyttänyt hänen vihansa, oppivat itseänsä puolustamaan ja hyökkäämään, kun toinen nuori joukko, toisen peristä hänen allaan kaikuvalla huudolla: "Jehova meidän lippumme!" syöksyi vihollista vastaan.
Josuan komeassa sankariolennossa näki hän kansansa jälkeläiset sellaisina kuin hän niitä ajatteli ja toivoi, ja nyt ei hän enään epäillyt, että Herra itse oli kutsunut Nunin pojan sotapäälliköksi. Niin kirkkaasti kuin tänä hetkenä oli hänen jalo hallitsijasilmänsä harvoin loistanut.
Mutta mitä se oli?
Aaroninkin huulilta tunkeutui kauhistuksen huuto ja Hur nousi peljästyneenä ja katsahti levottomasti pohjaanpäin; sillä tuolta, missä kansan teltat olivat, kuului uusi taistelun huuto ja väliin surkeita valituksia, mitkä eivät ainoasti kuuluneet lähtevän miehistä, vaan myöskin naisista ja lapsista.
Hyökkäys tehtiin leiriä vastaan. Eräs amalekilaisjoukko oli kauvan ennen tappelun alkua eronnut toisista ja ainoasti sille tunnetun vuorisolan kautta löytänyt tien leiriin.
Silloin ajatteli Hur nuorta vaimoaan, Aaronin sisällisen silmän eteen kuvautui Eliseba, hänen uskollinen emäntänsä, hänen lapsensa ja lastensalapset ja molemmat katselivat rukoilevin silmin Mosesta päästämään heitä niiden avuksi, jotka olivat heille rakkaimmat, mutta ankara johtaja kielsi heiltä sen ja piti heitä luonaan.
Sitten kohotti hän jälleen, suoraksi ojentuneena, sydämensä ja kätensä taivasta kohti. Sydämellisellä hartaudella avuksihuusi hän korkeinta eikä lakannut rukouksesta, ja jota enemmän aika kului, sitä palavammaksi tuli hänen rukouksensa, sillä mitä taistelijat olivat voittaneet, näkyi menetetyksi. Kukin uusi silmäys taistelukentälle, kukin tieto, jonka hän sai seuralaisiltaan, kun hänen Herransa Jumalansa luona viihtyvä sielunsa oli ollut sokea ja kuuro vuoren alapuolella olevalle näytelmälle, raskautti hänen murheittensa kuormaa.
Josua oli vahvan osaston etunenässä lähtenyt taistelusta ja hänen mukanaan Bezaleet, Hurin pojanpoika, Oholiab, hänen rakkain toverinsa, nuori Efraim ja Ruben, Milcan puoliso.
Sydän täynnä voitontoivetta oli Hur seurannut heitä silmillään; sillä he olivat varmaankin taistelusta eronneet pelastaakseen leirin. Tarkkaavin korvin kuunteli hän nyt pohjaanpäin, ikäänkuin aavistaisi hän, kuinka lähelle yksityiset katkelmaiset huudon ja valituksen äänet koskivat häntä, kun tuuli niitä toi hänelle teltoista.