Niinkuin maasta nousseesen henkeen tuijotti hän pelastajaansa, ja mitä nyt tapahtui, painui Mirjamin muistoon niinkuin rivi verisiä, kauheita, epäjärjestyksessä olevia ja kuitenkin unohtumattomasti ihania kuvia. Ensiksi oli siellä amalekilainen päällikkö, joka oli sitonut hänet, ihmeteltävä sankariolento.
Vuoriensa kaltainen kotka oli tämä ahavoitunut sotilas rohkealla käyränenällään, mustalla parralla ja säihkyvillä silmillä. Mutta kohta oli toinen mittaava itsensä hänen kanssaan, mies, joka ei ollut kallis hänen sydämelleen.
Usein oli hän verrannut hänen leijonaan, mutta ei koskaan ollut hän enemmän erämaan kuninkaan kaltainen kuin nyt.
Peljättäviä ja väkeviä olivat kumpikin. Ei kukaan olisi voinut sanoa, kuka heistä joutuisi tappiolle, kuka voittaisi; mutta hänelle oli sallittu katsella heidän taisteluaan ja jo oli kuumaverinen erämaan poika kohottanut sotahuutonsa ja hyökännyt miettivämmän heprealaisen niskaan.
Ettei voi elää, jos sydän minuutiksikaan lakkaa tykyttämästä, tiesi kukin lapsikin, ja kuitenkin tunsi hän, että hänen sydämensä seisoi hiljaa, niinkuin jähmettynyt ja kivettynyt, kun leijona joutui vaaraan sortua kotkan alle, kun viimemainitun kirkas veitsi vilahti ja hän huomasi veren vuotavan toisen olkapäästä.
Mutta nyt oli tuo jähmettynyt sydän jälleen elpynyt, jopa ruvennut tykyttämään nopeammin kuin koskaan ennen; sillä äkkiä oli tuosta leijonamielisestä sotilaasta, jota vastaan hän vielä kantoi katkerata vihaa, uudelleen ja niinkuin ihmeen kautta tullut hänen nuoruutensa ystävä. Pasuunain ja kimbaalein kaikuvalla äänellä oli rakkaus jälleen herännyt kulkeakseen riemuitsevalla ilolla hänen äsken vielä autioon ja kurjaan sieluunsa. Mikä hänet oli erottanut hänestä, oli äkkiä unohtunut ja haudattu, ja hartaammin ei oltu koskaan korkeinta rukoiltu kuin tuossa lyhyessä rukouksessa hänen puolestaan, mikä nyt hänen sydämestään tunkeutui. Ja yhtä palava kuin hänen rukouksensa oli, yhtä pian se kuultiinkin; sillä kotka oli kukistunut ja hänen siipensä katkaistu leijonan valtavalla voimalla.
Silloin olivat Mirjamin silmät pimenneet ja ainoastaan niinkuin unessa oli hän tuntenut, kuinka Efraim oli katkaissut siteet hänen jäseniltään.
Pian senjälkeen toipui hän täydellisesti ja nyt huomasi hän jaloissaan voitetun vihollisen verisen ruumiin ja teltan toisella puolen ruumiita ja haavoitettuja maassa, amalekilaisia ja heprealaisia ja heidän seassaan useita hänen puolisonsa orjista. Mutta kaatuneitten vieressä seisoivat suorina ja voitoniloisina hänen kansansa reippaat sotilaat ja heidän keskellään vanha, arvokas Nun sekä Josuakin, jonka haavat isä sitoi.
Hän huomasi, että se oli hänen eikä kenenkään toisen tehtävä ja häntä kouristi syvä häpeä, polttava tuska, ajatellessaan, mitä hän tätä miestä vastaan oli rikkonut.
Hän ei tietänyt, kuinka hän, joka oli valmistanut hänelle niin syvän tuskan, voisi jälleen tehdä sen hyväksi, kuinka hän voisi palkita, mitä hän oli hänelle velkaa.