Mutta kenenkä korva olisi ollut kyllin tarkka eroittamaan yksityisen miehen ääntä aseitten kalskeesta ja sotahuudosta, vaimojen kirkunasta ja haavoitettujen valituksesta, kamelein innoittavasta röhkimistä, pasunain ja torvien toitotuksista?
Nyt oli etummainen amalekilaisjoukko tunkeutunut niinkuin kiila heprealaisten takimmaisiin riveihin.
Jos tälle onnistui raivata jälkeen tulevaisille tietä ja yhdistyä siihen osastoon, joka hyökkäsi leiriin, niin oli taistelu menetetty ja kansan perikato vahvistettu, sillä laakson eteläisessä aukossa seisoi vielä joukko amalekilaisia, jotka eivät olleet taisteluun ryhtyneet ja näkyivät olevan määrätyt suojelemaan kosteikkoa pahimmassa tapauksessa viholliselta. Silloin tapahtui uusi käänne. Erämaan pojat olivat jo taistelleet niin kauvaksi eteenpäin, että linkoojain ja ampujain laukaukset tuskin enään tavoittivat heitä. Elleivät he jäisi joutilaiksi, täytyi heidän tulla taistelutantereelle kutsutuiksi.
Hur olisi jo kauvan sitten huutanut Urille muistamaan heitä ja käyttämään heitä uudelleen; mutta nyt ilmeni äkkiä nuorukaisolento, joka sukkelana kuin Vuorikauris lähestyi heitä leirin puolelta, kiiveten ja hypäten kalliolta toiselle.
Saavuttuaan ensimäisten ampujain luo puhui hän heidän kanssansa, teki merkkejä seuraaville, jotka kertoivat niitä jälleen ja vihdoin laskeutuivat he kaikki laaksoon, nousivat sitten yhdessä läntistä kallionseinää miehen korkeudelle asti ja katosivat äkkiä ikäänkuin vuori olisi heidät niellyt.
Nuorukainen, jota linkoojat ja ampujat seurasivat, oli Efraim.
Musta varjo kallionseinässä, johonka hän toisten kanssa katosi, lienee ollut joku rotkon aukko ja tämän kautta riensivät he arvattavasti niiden luo, jotka seurasivat Josuaa leirin avuksi.
Niin uskoi ei vain Hur, vaan Aaronkin ja edellinen alkoi jälleen epäillä Josuan kutsumusta; sillä mikä teltoissa olijoille piti tulla hyödyksi, heikonsi sotajoukkoa, jonka johto oli hänen poikansa ja virkatoverinsa Nahesonin velvollisuutena.
Taistelu leiristä oli jo kestänyt useita tunteja ja Moses ei lakannut rukoilemasta taivaasen ojennetuilla käsillä, kun amalekilaisille onnistui ankara hyökkäys.
Silloin kokosi kansan johtaja voimansa rukoillakseen uudelleen korkeinta, mutta väsyneen polvet horjuivat ja hänen uupunut käsivartensa vaipui alas. Mutta hänen sielunsa oli säilyttänyt jäntevyytensä, hänen sydämessään asui halu pitämään kiinni hänestä, joka johtaa taisteluja.