Johtaja ei tahtonut olla joutilaana tässä taistelussa ja hänen aseensa oli rukous.
Niinkuin lapsi, joka ei jätä äitiään, ennenkuin hän antaa sille, mitä se ilman itsekkäitä tarkoituksia sisarilleen rukoilee, riippui hän rukoillen kiinni kaikkivaltiaassa, joka tähän asti oli osoittautunut isänä hänelle ja hänen omilleen ja pelastanut heidät vaikeimmista vaaroista.
Mutta hänen ruumiinsa oli uupunut ja sentähden huusi hän seuralaisilleen ja he sysäsivät hänelle kallion lohkareen, jonka päälle hän istahtui ahdistaakseen uusilla rukouksilla korkeimman sydäntä.
Siellä istui hän ja vaikka hänen väsyneet jäsenensä kielsivätkin häneltä palvelustaan, oli hänen sielunsa kuitenkin hänelle kuuliainen ja yleni hartaasti ihmisen kohtalon johtajan luoksi.
Mutta hänen käsivartensa puutuivat puutumistaan ja vaipuivat vihdoin alas, niinkuin raskaitten lyijypainojen painamat, ja kuitenkin oli hänelle sitten monta vuotta tullut tarpeeksi ojentaa niitä taivasta kohti, kun hän kaikella hartaudella rukoili Jumalaa korkeudessa.
Sen tiesivät hänen kumppaninsa ja he luulivat huomanneensa, että niin usein kuin suuren johtajan kädet vaipuivat voittivat Amalekin pojat uuden edun. Sentähden tukivat he innollisesti hänen käsivarsiansa, toinen oikealla ja toinen vasemmalla puolen, ja vaikkei tuo valtava mies voinut enään ymmärrettävillä sanoilla korottaa ääntänsä, vaikka hänen jättiläismoinen ruumiinsa horjui sinne ja tänne ja vaikka useammin kuin kerran tuntui hänestä ikäänkuin kivi, joka häntä kantoi, laakso ja koko maa heiluisi, pysyivät kuitenkin hänen silmänsä ja kätensä ylöspäin ojennettuina. Silmänräpäystäkään ei hän lakannut korkeinta avuksi huutamasta, kunnes äkkiä leiristä kuului raikas voitonhuuto, kajahdellen laakson kallioisista seinistä.
Josua oli taaskin ilmestynyt taistelutantereelle ja ryntäsi vastustamattomalla voimalla omiensa etunenässä vihollista vastaan.
Tästä silmänräpäyksestä sai taistelu uuden näön. Tosin oli vielä ratkaisu epätietoinen ja Moses ei voinut olla ylentämättä sydäntään ja tuettuja käsiään, mutta vihdoin, vihdoin tuli tämä viimeinen taistelu päätökseen. Amalekilaisten rivit horjuivat ja pakenivat vihdoin hajallaan ja arkoina laakson eteläiseen aukkoon, josta he olivat tulleet.
Sieltäkin kuului huutoa ja tuhansilta huulilta raikui riemullisesti: "Jehova meidän lippumme!" "Voitto!" ja taaskin: "voitto!"
Silloin irroitti jumalan mies käsivartensa kumppaneinsa tukevilta olkapäiltä, heilutti niitä vapaasti ja korkealla ja huusi uudistetulla, ihmeellisesti virkistyneillä voimilla: "Kiitos olkoon Jumalan ja Herran! Jehova meidän lippumme! Kansa on pelastettu!"