Ympärillään näki hän iloisia, ylpeästä itsetunnosta loistavia kasvoja ja laskiessaan nuo eriosastot menemään pois, iloitakseen omiensa joukossa leirissä, voitosta, päästi kukin joukko, joka väsyneenä ja hitaasti kulki hänen ohitsensa, niin raikkaasti kaikuvan huudon, ikäänkuin olisivat he unohtaneet väsymyksen mikä vähää ennen oli taivuttanut heidän päänsä ja raskauttanut heidän jalkansa.
"Terve Josualle!" "Terve voittajalle!" kaikui kallioseinistä, sittenkuin viimeiset osastot olivat hänen silmistään kadonneet. Mutta paljon selvemmin kaikuivat hänen sisässään sanat, joilla Moses oli kiittänyt häntä, ja ne olivat kuuluneet: "Korkeimman miekaksi, vahvaksi ja lujaksi, olet sinä osoittautunut. Niinkauvan kuin Herra on sinun apusi ja Jehova lippusi ei meidän tarvitse peljätä vastustajaa!"
Vielä oli hän tuntevinaan suuren jumalan miehen suutelon otsallaan ja päälaellaan, kun hän painoi hänet kaiken kansan edessä rintaansa vasten eikä ollut hänen helppoa hillitä voimallista liikutustaan, minkä tämän seurauksista rikkaan päivän päätös hänessä herätti.
Harras halu tulla itsessään selville, ennenkuin hän jälleen sekaantui riemuitsevaan joukkoon ja tapasi isäänsä, jolle tuli osa kaikesta suuresta, mikä hänen sieluansa liikutti, pidätti hänet taistelutantereella.
Se oli tullut paikaksi, missä kauhu ja hirmu hallitsivat, sillä paitsi häntä olivat sen jättäneet kaikki, joita ei kuolema, eikä kovat haavat estäneet.
Korpit, jotka olivat vaeltajia seuranneet, lentelivät ruumisten yli ja uskalsivat asettua runsaasti katetun pöydän ääreen. Veren haju oli houkutellut petoeläimet heidän vuoristaan ja louhisista lymypaikoistaan ja heidän ulvomisensa ja ahnas haukuntansa kuului kaikilta puolin.
Kun sitten pimeys seurasi hämärää, alkoivat valot liehua verisellä maalla. Niiden avulla saattoivat orjat ja ne, jotka kaipasivat omaisiaan, eroittaa ystävän vihollisesta, haavoitetun kuolleesta ja moni valitus kovasti haavoitetun rinnasta sekaantui noiden mustain lintujen lääkkymiseen ja nälkäisten sakaalien ja hyenain, kettujen ja pantterien ulvomiseen.
Mutta Josua tunsi tappelutantereen kauhut eikä peljännyt.
Kallioon nojautuneena näki hän samat tähdet, jotka olivat valaisseet häntä teltan edessä Taniksen leirissä silloin kuin hän elämänsä päättävimpänä hetkenä oli ollut suurimmassa epäröimisessä. Sitten oli kuukausi kulunut ja kuitenkin oli tämä lyhyt aika ollut mitä suurimman muutoksen todistajana hänen sisällisessä ja ulkonaisessa elämässään.
Mikä hänestä tuona yönä teltan edessä, missä kuumetautinen Efraim lepäsi, oli näyttäytynyt suurelta, ihanalta ja saavutettavalta, se oli tänään turhaa ja arvotonta.