Punaisten graniittimöhkäleitten ohi, joissa risteili vihertäviä dioriittisuonia, johti jyrkkä polku hänet, kunnes hän oli saapunut korkealla, kosteikon ylipuolella, olevalle tasangolle, missä kirkkaan lähteen vieressä viheriäiset pensaat ja heikot tunturikasvit kaunistivat autiota erämaata.
Täällä aikoi hän levätä ja katsellessaan ympäri huomasi hän riippuvan kallion varjossa erään korkean miehisen olennon.
Se oli Moses.
Ajatuksien lento oli riistänyt häneltä niin kokonaan nykyisyyden ja hänen ympäristönsä, ettei hän huomannut Josuan lähenemistä: mutta tätä pidätti syvä kunnioitus häiritsemästä jumalan miestä.
Kärsivällisesti hän odotti, kunnes hän nosti parrakkaan päänsä ja tervehti ystävällisellä arvokkaisuudella Josuata…
Nyt katselivat he yhdessä kosteikkoa ja vuorimaiseman autioita, kivisiä laaksoja jalkainsa juurella. Vähäinen osa ruokomerta, mikä huuhtoi vuoren vasenta kylkeä vilkkui smaragdiviheriänä heitä vastaan.
Sen ohessa puhuivat he kansasta ja sen Jumalan, suuruudesta ja kaikkivaltiaisuudesta, joka heitä niin ihmeellisesti oli johtanut, ja katsellessaan pohjaanpäin huomasivat he vaeltajain äärettömän pitkän jonon, mikä seuraten kalliolaakson mutkia hitaasti tulvaili kosteikkoa kohti.
Silloin avasi Josua sydämensä jumalan miehelle ja uskoi hänelle, mitä hän viimeisenä unettomana yönä oli itseltään kysynyt ja johonka ei hän ollut löytänyt vastausta. — Mutta Moses kuunteli levollisesti häntä ja vastasi sitten syvällä äänellä ja katkelmaisissa lauseissa:
"Hillimättömyys leirissä — niin, se turmelee minun kansani! Mutta meidän käteemme antoi Herra voiman murtaa sen. Voi sitä, joka vastustaa. Tätä voimaa, joka on korkea kuin vuori täällä ja järkähtämätön niinkuin sen kova kiviaine, sitä saavat he tuntea!"
Sitten oli Moseksen uhkaava puhe valjennut.