Tyttärentytär oli jätetty tuon vanhan pariskunnan hoitajaksi ja nyt halusi vanhan palvelijan sydän vielä kerran nähdä herransa esikoista, jota hän lapsena oli käsivarsillaan kantanut. Hän oli käskenyt tytön ilmoittamaan Hosealle hänen isänsä luvanneen toisille, että Hosea tulisi jättämään egyptiläiset ja seuraamaan kansalaisiansa. Riemulla oli Efraimin sukukunta, jopa koko kansakin, kuullut tämän ilmoituksen. Iso-isä oli lähemmin kertova hänelle tästä, sillä surusta ja itkusta oli tyttö ikäänkuin mieletön. Runsaimman siunauksen oli hän ansaitseva seuratessaan häntä.
Että hänen täytyi tätä toivomusta noudattaa, oli jo ennakolta sotilaalle selvä, mutta käyntinsä vanhuksen luona oli hänen jättäminen seuraavaan aamuun. Tällävälin oli sanantuoja kiiruusti kertonut monellaista, mitä hän itse oli nähnyt ja muilta kuullut.
Vihdoin meni hän pois; mutta Hosea puhalsi uudelleen valkeaan ja niinkauvan kun liekit kirkkaasti leimusivat katseli hän kolkosti ja miettiväisesti länttä kohti. Vasta sittekun liekit olivat virikkeensä kuluttaneet ja liehuivat enään heikkoina ja sinertävinä, hiiltyneen puun ympäri, katseli hän niihin ja ratiseviin kipenöihin, ja jota enemmän hän niin teki, sitä syvemmäksi ja voittamattomaksi näkyi hänestä juopa, mikä oli hänen vielä eilen suureen päämaaliin tarkoittavassa sielussaan.
Puolitoista vuotta oli taistelu libyalaisia kapinoitsijoita vastaan pidättänyt häntä kodistaan ja umpeen kuluneen kymmenen kuukauden kuluessa ei ollut hänellä tietoa omaisistaan. Muutamia viikkoja sitten oli hän saanut käskyn palata kotiinsa ja kun hän tänään lähestyi yhä lähemmäksi obeliskeista rikasta Ramseskaupunkia Tanista, oli hänen sydämensä sykkinyt niin iloisesti, toivorikkaasta ikäänkuin olisi hän, kolmikymmenvuotias, vielä kerran tullut nuorukaiseksi.
Muutaman tunnin kuluttua oli hän jälleen näkevä rakastetun, kunnioitetun isänsä, joka ainoastaan suurella epäilyksellä ja äidin kehoituksesta, joka jo kauvan sitten oli silmänsä sulkenut, oli sallinut hänen seurata haluaan ja ruveta sotilaaksi Faraon sotajoukossa. Nyt tänään oli hän toivonut saavansa hämmästyttää häntä tiedolla, että hän oli tullut arvossa ylennetyksi vanhojen egyptiläisten päälliköitten yli. Halveksimisen, jota Nun oli hänen tähtensä peljännyt, oli koko hänen personallisuutensa, kuntonsa ja, lisäsi hän kainosti, onni muuttanut eduksi, ja kuitenkin oli hän pysynyt heprealaisena. Kun hänen uhreissa ja rukouksissa tuli tunnustautua johonkin Jumalaan, oli hän pitänyt kiinni samasta Sethistä, jonka pyhästöön hänen oma isänsä oli hänen lapsena vienyt ja jota silloin kaikki, jotka olivat semiläistä verta Gosenissa, olivat rukoilleet. Mutta hänellä itsellään oli vielä toinenkin Jumala ja tämä ei ollut hänen isäinsä, vaan se, joka oli tuttu kaikille egyptiläisille, jotka olivat vihkimisen ottaneet vastaan. Kansalle, joka ei häntä voinut käsittää, pysyi hän salattuna; mutta häntä eivät ainoastaan nuo vihityt tunteneet, vaan useimmat niidenkin seassa, jotka valtionpalveluksessa tai sotajoukossa — olipa ne sitten jumalan palvelijoita tai ei — olivat kohonneet korkeisiin asemiin, ja hän muukalainen ja vihkimätön heidän kanssansa. Tiesihän toki kukin, mitä tarkoitettiin kun yksinkertaisesti puhuttiin "jumalasta", "kaikkiuden summasta", "oman itsensä luojasta" ja "suuresta ainoasta". Hymnit häntä ylistivät, hautakirjoitukset, joita jokainen voi lukea, puhuivat hänestä, ainoasta Jumalasta, joka ilmeni maailmassa, joka läpitunki kaiken ja ajateltiin samaksi kun sekin. Hän täytti luonnon ei vain niinkuin elonvoima ihmisellisen organismin, vaan hän oli kaiken luodun summa — maailman kaikkius — sen ijankaikkinen syntyminen, joka noudatti lakia, joita se itselleen oli säätänyt. Niinkuin hänen olentonsa oli kaikkiuden jokaisessa osassa, niin eli se ihmisessäkin ja mihinkä kuolevainen vain katseli, voi hän huomata tuon "ainoan" voimaa. Paitsi häntä ei voinut mitään ajatella ja niin oli hän yksi niinkuin hebrealaistenkin jumala. Ilman häntä ei syntynyt eikä tapahtunut mitään maailmassa, ja niin oli hän kaikkivaltias niinkuin hänkin. Hosea oli jo kauvan aikaa pitänyt näitä molempia olennoltaan samoina, vaikka kohta erinimellisinä, Joka suosi toista, oli toisenkin palvelija, ja sentähden voi päällikkö levollisesti astua isänsä eteen ja sanoa hänelle, että hän sotilaana ja kuninkaansa palveluksessa oli kansansa jumalalle pysynyt uskollisena.
Ja vieläpä kaukaa katsellessaan Taniksen korkeita pyloonia ja obeliskia, oli toinenkin seikka pannut hänen sydämensä nopeampaan ja iloisempaan liikkeesen; sillä lukuisilla matkoillaan aution erämaan läpi ja monessa yksinäisessä leiriteltassa oli erään hänen kansansa neidon kuva esiintynyt hänen sisällisten silmäinsä eteen; hänet oli hän oppinut tuntemaan erityisenä, kaikenlaisten omituisten ajatusten vaikuttamana lapsena; ja hänen oli hän taas kohdannut vähää ennen kuin hän joukkoineen viimeisen kerran lähti Libyaan, täysin kehittyneenä, arvokkaana ja ihanana neitona. Hosean äidin hautajaisiin oli hän Succothista tullut Tanikseen ja silloin oli hänen kuvansa painunut Hosean sydämeen, ja hänen kuvansa taas, niin rohkeni hän toivoa, neidonkin sydämeen. Hänestä oli tullut naisprofeetta, joka kuuli heidän Jumalansa ääntä. Sillä aikaa kuin muut hänen kansansa neidot pidettiin tarkasti erillään, oli hän vapaasti liikkunut miestenkin parissa ja huolimatta vihastaan egyptiläisiä vastaan ja Hosean asemasta, ei salannut hän Hosealta, että hänen oli raskasta erota hänestä ja ettei hän lakkaisi häntä ajattelemasta. Vahvan ja vakavan, niinkuin hän itsekin, tuli hänen tulevan vaimonsa olla, ja Mirjamilla oli nämä kumpaisetkin ominaisuudet; ja hän syrjäytti toisen valoisan kuvan varjoon, jota hän ennen sisällisellä ilolla oli ajatellut. Hän rakasti lapsia; ja suloisempaa lasta, kuin Kasana oli, ei hän ollut tavannut Egyptissä, eikä muuallakaan. Myötätuntoisuus, jolla asetoverin rakastettava tytär seurasi hänen tekojaan ja vaiheitaan, kaino, lämmin taipumus, jota tuo nuori, monen haluama leski, osoitti hänelle, vaikka hän kyllä jyrkästi osasi toisia pitää loitolla, oli rauhan aikana ollut hänen ilonsa aiheena. Ennen hänen naimistaan oli hän hänessä nähnyt kasvavan tulevan vaimonsa, mutta hänen avioliittonsa erään toisen kanssa ja everstin uusittu vakuutus, ettei hän koskaan olisi antava lastaan muukalaiselle puolisoksi, olivat loukanneet hänen ylpeyttään ja herättäneet hänen hurmauksestaan. Sitten oli Mirjam kohdannut hänen ja täyttänyt hänet hartaalla toivolla saada hänet omakseen. Kuitenkin oli kotimarssilla hänellä mieleinen ajatus saada taaskin nähdä Kasana, ja ettei hän kiihkeämmin häntä halunnut, oli hyvä, sillä siitä olisi vain tullut suurempi harmi, kun egyptiläiset niinkuin heprealaisetkin pitivät kauhistuksena ottaa samaan ateriaan osaa, istua samalla istuimella tahi käyttää samaa veistä. Vaikka hän asetoverien kesken olikin heidän vertaisensa, vaikka tuon nuoren lesken isä muisteli usein ystävällisesti hänen isäänsä, niin vihasivat kuitenkin eversti ja kaikki egyptiläiset muukalaisia.
Olihan hän löytänyt Mirjamissa jaloimman elämän kumppanin. Tehköön Kasana onnelliseksi jonkun toisen! Aina saisi hän pysyä tuona suloisena lapsena hänelle, jolta ei muuta vaadita, kuin iloa hänen suloisesta olennostaan.
Häneltä oli hän, vanhana, kaikkeen palvelukseen valmiina ystävänä, tullut vaatimaan iloisen silmäyksen; vaan Mirjamilta, hänet itsensä kaikessa jaloudessaan ja kauneudessaan; sillä kyllin kauvan oli hän viettänyt yksinäistä leirielämää, ja kun eivät äidin käsivarret enää syleilleet kotiin palajavaa, niin tunsi hän aviottoman olonsa vasta oikein tyhjäksi. Rauhan ajasta tahtoi hän taaskin iloita, kun hän monenlaisten vaarojen ja puutteiden jälkeen riisui aseet pois. Hänen velvollisuutensa oli isänsä katon alle tuoda talonemäntä ja pitää huolta siitä, että jalo suku, jonka viimeinen miehellinen jälkeinen hän oli, ei sammuisi; sillä Efraim oli vain hänen sisarensa poika.
Näin elähyttävillä, iloisilla ajatuksilla oli hän Tanista lähestynyt. Nyt oli hän matkan päässä. Mutta mitä hän oli toivonut ja mistä hän iloitsi, se oli nyt hänen edessään niinkuin kypsyvä elovainio, jonka rakeet ja heinäsirkat olivat hävittäneet.
Niinkuin pilkkaa tehden oli sallimus vienyt häntä hänen omaistensa korttelin lävitse. Missä isäinhuone, jossa hän oli kasvanut ja jota hän sydämestään ikävöi, oli seisonut, löytyi nyt vain soralla peitettyjä raunioita: missä veriheimolaiset ylpeydellä olivat hänen peräänsä katselleet, löysi hän kerjäläisiä, jotka saaliin himoisina kaivelivat soraläjissä.