Ensimmäinen, joka Taniksessa oli hänelle kättä ojentanut, oli ollut Kasanan isä. Ystävällisen silmäyksen sijasta Kasanan silmistä oli hän hänen kauttansa saanut vain tietoja, jotka vihloivat hänen sydäntään. Vaimon oli hän ajatellut saattavansa kotiin, ja huone, missä hänen piti hallitsijattarena olla, oli maahan tasoitettu. Isa, jonka siunausta hän toivoi ja jota hänen korotuksensa piti ilahduttaa, oli vaeltanut kauvaksi pois ja tullut sen kuninkaan viholliseksi, jota hänen oli menestyksestään kiittäminen.
Hänet valtasi ylpeä tunne, kun hän, huolimatta sukuperästään, oli valtaan ja arvoon noussut ja kun hän nyt tästälähin saisi oikein näyttää, mitä hän tuhansien johtajana saisi aikaan. Hänen ajattelevasta päästään ei puuttunut suunnitelmia, jotka esimiesten hyväksyminä olivat menestyneet; nyt sai hän omin päin toteuttaa aikeensa ja välikappaleesta päästä johtavaksi voimaksi.
Se oli hänen rinnassaan herättänyt suloisen ja rohkaisevan tunteen ja jouduttanut hänen askeleitaan kotimarssilla, mutta, nyt saavutettuaan tuon kauvan kaivatun päämaalin, pitäisi hänen kääntyä takaisin ja liittyä paimeniin ja rakennusmiehiin, joihin hän — kuinka raskaalta onnettomuudelta tuntuikaan se hänestä tällä hetkellä — kuului syntymäänsä ja sukuperäänsä katsoen ja joille hän, sitä ei sopinut kieltää, oli käynyt yhtä vieraaksi kuin libyalaisille, joita vastaan hän oli sotaan lähtenyt. Useimmissa seikoissa, jotka ovat arvosta miehelle, ei hänellä enään ollut mitään yhteistä heidän kanssansa. Isänsä kysymykseen, palajaisiko hän heprealaisena kotiin, oli hän luullut saattavansa vastata myöntävästi ja nyt tunsi hän olevansa vain vastenmielisesti ja vähemmän kuin puoleksi sellainen.
Lippuihin, joiden alla hän oli taisteluun rientänyt ja joita hänen nyt piti voittoon viedä, oli hän sielunsa kiinnittänyt. Oliko sitten mahdollista nyt erota niistä ja luopua siitä, mitä hän omaksi ansiokseen oli ansainnut? Ja kuitenkin oli hän kuullut vanhan Eliab-orjan pojantyttäreltä, että hänen kansalaisensa toivoivat hänen eroavan palveluksestaan ja seuraavan heitä. Pian piti hänelle saapua isän sanoma, eikä heprealaisten joukossa sopinut pojan vastustaa isänsä käskyä.
Mutta toistakin täytyi hänen totella, nimittäin Faraota, jolle hän oli juhlallisesti vannonut uskollisesti palvelevansa häntä ja ilman epäilystä ja viivyttelemistä noudattavansa hänen käskyään veden ja valkean läpitse sekä yöllä että päivällä.
Kuinka usein oli hän kutsunut sotilasta, joka sotajoukosta oli paennut eli noussut esimiestensä käskyjä vastaan, kavaltajaksi ja kunniattomaksi. Ja hänen käskystään ja hänen silmäinsä edessä oli moni, joka oli lipuilta karannut, kuollut häpeällisen kuoleman hirsipuussa. Pitäisikö hänen itsensä nyt tehdä sitä, miksi hän muita oli halveksinut ja riistänyt heiltä elämän? Ravakkaasta päättäväisyydestään oli hän tunnettu koko sotajoukossa ja kuinka pian oli hän tukalammissakin kohdissa tehnyt oikean päätöksen ja pannut sen toimeen, mutta tänä yksinäisenä yöllisenä hetkenä oli hän mielestään kuin heiluva ruoko ja tunsi itsensä neuvottomaksi kuin hyljätty orpo.
Kovin oli hän harmissaan itsellensä ja nyt kun hän sysäsi keihään valkeaan niin että räiskyvät puut lysähtivät kokoon ja kirkkaasti loistavat kipinät sinkoilivat ulos yöhön, oli se vastenmielisyys hänen omaa horjuvaa sieluansa kohtaan, joka tässä johti hänen kättään.
Jos se, mikä oli tapahtunut, olisi vaatinut häneltä koston miehuullista velvollisuutta, niin ei hän olisi epäillyt eikä viivytellyt; ja isän käsky olisi ollut hänelle määrääjänä, mutta kukas tässä sai suurinta vääryyttä kärsiä? Varmaankin egyptiläiset, joilta Moseksen kirous oli ryöstänyt tuhansia kalliita sieluja, samalla kun hänen omaisensa pakenemalla välttivät kostoa. Että nuo edelliset olivat hävittäneet heprealaisten huoneet, oli sytyttänyt hänen vihansa liekkiin, mutta ei hän senvuoksi nähnyt syytä veriseen kostoon ajatellessaan, mikä sanomaton kärsiminen hänen omaistensa kautta oli tullut kuninkaalle ja hänen alamaisilleen osaksi.
Ei! Hänellä ei ollut mitään kostettavaa, ja hänestä tuntui niinkuin olisi hän mies, joka näkee isänsä ja äitinsä kuoleman vaarassa ja sanoo itselleen, ettei hän voi molempia auttaa ja jos hän, toista pelastaakseen, panee henkensä alttiiksi, niin täytyy hänen antaa toisen hukkua. Jos hän noudatti heimolaistensa mielipidettä, niin meni se kunnia hukkaan, jonka hän oli yhtä kirkkaana pitänyt kuin metallin kypärissään ja sen mukana kaikkein korkein, jota hän elämältä toivoi; jos hän taas pysyi Faraolle ja kunnialleen uskollisena, niin petti hän oman verensä, isän kirous pimitti häneltä päivän valon ja hänen täytyi luopua ihanammasta, jota hän tulevaisuudessa oli toivonut; sillä Mirjam oli kansansa oikea lapsi ja onneksi oli hänelle, jos neidon suuri sielu ymmärsi yhtä lämpimästi rakastaa kuin katkerasti vihata.
Ylevänä ja ihanana, mutta kolkosti silmäillen ja ankaralla, varoittavalla käytöksellä esiintyi hänen kuvansa hänen sisällisten silmäinsä eteen tuossa kun hän sammuneen valkean yli katseli ulos yöhön ja nyt nousi hänessä miehellinen ylpeys ja hänestä tuntui häpeälliseltä naisen vihan ja moitteen pelosta alttiiksi antaa kaikki, mikä sotilaalle oli rakasta.