Hosea myöntyi hänen tahtoonsa, pani varovasti uuden kääreen kuumalle päälle, sammutti valon ja heitti uusia puita teltan ulkopuolella hiipuvaan valkeaan; mutta kaiken tämän teki tuo valpas, lujatahtoinen mies niinkuin unessa. Vihdoin istahti hän, nojaten käsivartensa polveaan ja päänsä kättään vasten ja katseli milloin avaruuteen, milloin liekkeihin.
Kuka oli se Jumala, joka kutsui Mirjamin kautta hänet olemaan kansansa kilpenä ja miekkana kutsujan avulla?
Uutta nimeä piti hänen kantaa ja nimi oli egyptiläiselle sama kuin mieskin: "Kunnia Faraon nimelle!" eikä: "Kunnia Faraolle"! sanottiin puheessa ja kirjoituksessa; ja jos hän tästälähin piti kutsuttaman Josuaksi, niin vaadittiin samalla, että hänen oli luopuminen vanhasta ihmisestä ja tuleminen uudeksi.
Mitä Mirjam hänelle oli ilmoittanut hänen isäinsä Jumalan tahtona, ei sisältänyt vähempää kuin sen vaatimuksen, että hänen egyptiläisestä, joksi elämä hänet oli tehnyt, taaskin piti tulla heprealaiseksi, jommoinen hän poikana oli ollut. Sellaisena piti hänen oppia toimimaan ja sellaiseksi tuntemaan itsensä.
Mirjamin kehoitus kutsui häntä takaisin omaistensa luo. Mitä hänen isänsä häneltä odotti, sitä käski hänen kansansa Jumala hänelle Mirjamin kautta. Joukkojensa sijasta, joista hänen tuli erota, oli hän tulevaisuudessa johtava oman kansansa miehiä taisteluun! Se oli neidon käskyn sisältö; ja kun tuo ylevä neito, naisprofeetta, joka sanoman kuulutti hänelle, ilmoitti, että se oli Jumala itse, joka hänen suunsa kautta puhui, niin ei ollut se turhaa kerskausta, vaan hän totteli todella korkeimman käskyä. Ja nyt kasvoi tuon naisen kuva, jota hän liian uskaliaasti pyysi omistaa, äärettömän korkeaksi hänen silmissään. Paljon, jota hän lapsuudessaan oli kuullut Abrahamin Jumalasta ja hänen lupauksistaan, johtui taaskin hänen mieleensä ja vaaka, mikä ennen oli ollut painavampi, kohosi kohoamistaan. Mikä äsken oli kypsynyt päätökseksi, ei pitänyt enää ryhtiään ja uudelleen oli hän tuon kauhean syvän epäröimisen alainen, josta hän jo luuli päässeensä.
Kuinka kuuluva ja voimallinen olikaan se kehoitus ollut, jonka hän oli kuullut! Se kaikui hänen korvissaan ja hämmensi hänen henkensä lepoa ja kirkkautta ja niinkuin ennen tyynesti miettimättä, koroittivat muistot lapsuuden ajasta, jotka hän jo kauvan luuli unohtaneensa, äänensä; ja sekaiset ajatukset risteilivät salaman nopeudella hänen aivoissaan.
Toisinaan halusi hän rukouksessa kääntyä Jumalan puoleen, joka häntä kutsui, mutta niin usein kun hän valmistautui kokoamaan ajatuksensa ja ylentämään sydämensä ja silmänsä hänen tykönsä, täytyi hänen ajatella valaa, jonka hän rikkoisi ja joukkojansa, joita hänen oli jättäminen, tullakseen näitten hyvin harjaantuneiden, rohkeitten, tottelevaisten aseveljeinsä sijasta, johtamaan kovan ikeen alla ollutta roskajoukkoa, pelkurimaisia kuhnuria ja itsepäisiä, raakoja paimenlaumoja.
Kolmas hetki puoliyöstä oli tullut, vartijat vaihdettiin ja nyt luuli hän saavansa nauttia muutaman tunnin lepoa. Päivän tultua aikoi hän vielä kerran miettiä tätä kaikkea, hänelle omituisella järkevällä selvyydellä, johonka ei hän vielä ollut päässyt. Mutta kun hän astui telttaan ja kuuli Efraimin henkäyksiä, tuntui hänestä ikäänkuin hän vielä kerran kuulisi pojan juhlallisen sanoman. Silloin hän peljästyi ja juuri kun hän alkoi sitä itsekseen kertomaan, kuului melua vartijain puolelta ja kiivas väittely keskeytti yön hiljaisuuden.
Tämä tapaus oli hänelle tervetullut ja nopein askelin lähestyi hän vartijoita.
Kuudes Luku.