Hogla, tuon vanhan orjan pojan-tytär, oli tullut pyytämään Hoseata isoisän luo, joka äkkiä oli mennyt tainioksi, tunsi kuoleman olevan lähellä, eikä saattanut kuolla vielä kerran näkemättään ja siunaamattaan häntä.
Silloin käski päällikkö hänen odottamaan ja sittenkuin hän oli vakuutettu, että Efraim lepäsi rauhallisesti, käski hän uskotun miehen valvomaan hänen luonaan ja seurasi Hoglaa.
Kulkiessaan Hosean edellä, kantoi hän pientä lyhtyä ja kun sen valo lankesi tytön vartalolle ja kasvoille, huomasi hän kuinka rumat ne olivat ja että raskas orjantyö ennen aikaansa oli painanut tuon kurjan selän koukkuun. Hänen puheellaan oli tuo ruma sointu, mikä sellaisilla naisilla usein on, joitten voimat säälimättömästi tulevat kulutetuiksi, mutta mitä hän sanoi, ilmaisi rakkautta ja hyvyyttä, ja Hosea unohti hänen ulkonäkönsä, kun tyttö tunnusti, että hänellä oli ylkä poisvaeltaneitten joukossa, ja että hän sittenkin oli jäänyt vanhuksien luo, syystä ettei hän saattanut jättää heitä yksin. Koska ei hän ollut kaunis, ei ollut kukaan häntä pyytänyt vaimokseen, kunnes Asser oli tullut, joka ei välittänyt hänen ulkonäöstään, ollen yhtä ahkera kuin Hoglakin ja toivoi hänen pitävän huolta hänen omaisuudestaan. Mielellään olisi Asserkin jäänyt morsiamensa luo, mutta hänen isänsä oli käskenyt häntä seuraamaan mukana, eikä silloin auttanut muu mikään, kuin totella ja erota koko elämän ajaksi. Epäsointuisilta ja rumilta kaikuivat nämä sanat ja kuitenkin liikuttivat ne sen miehen sydäntä, joka aikoi vastoin isänsä tahtoa kulkea omia teitään.
Kun he sitten lähestyivät satamaa ja Hosea näki laineenmurtajat ja suuret linnoitetut varastohuoneet, jotka hänen kansalaisensa olivat rakentaneet, tuli hänen mieleensä taaskin nuo kurjat työmieslaumat, joiden hän usein näki ryömivän egyptiläisten voutien edessä ja muulloin taas riitelevän keskenään. Kuullut oli hän myöskin, etteivät he kammoksineet valhetta ja petosta päästäkseen siten työtä tekemästä, ja että vaikeudella saatiin heitä tottelemaan ja täyttämään velvollisuutensa.
Inhoittavimpia olentoja näistä onnettomista esiintyi hänen sisällisten silmäinsä eteen ja ajatus, että hänen ehkä pitäisi tulla sellaisen hylkyjoukon johtajaksi, oli hänestä niin häpeällistä, että alhaisinkin hänen jaloista alapäälliköistään sitä välttäisi. Faraon sotajoukon palkkasotureissa löytyi tosin monta heprealaista, jotka olivat ansainneet urhoollisuuden ja rehellisyyden maineen, mutta he olivat karjanomistajain poikia tai entisiä paimenia. Mutta usiammat niistä, joiden luo hänen piti palata, olivat tuollaista irtolaisväkeä, joiden savimajat potkaisulla menivät kumoon.
Päätettyänsä pysyä uskollisena sille valalle, joka sitoi hänen lippuihin ja kuitenkin sydämen syvyydessä levottomana, astui hän orjan majaan sisään ja hänen tyytymättömyytensä kasvoi nähdessään vanhuksen siellä istuvan hyvinvoipana ja omin käsin kaatavan vettä viinin joukkoon. Näin oltiin siis häntä väärillä luuloitteluilla houkuteltu sisarenpojan sairasvuoteelta pois ja estetty yön lepoa nauttimasta, tehdäkseen orjan mieliksi, joka hänen silmissään ei edes ollut täysi ihminenkään. Niin sai hän siis tässä itse hieman kokea tuota kavalaa omanvoitonpyyntiä, josta heitä egyptiläisten seassa moitittiin ja mikä ei suinkaan häntä vetänyt heidän puoleensa. Mutta tuon terävänäköisen ja oikeatuntoisen miehen harmi lauhtui pian, nähtyään tuon yksinkertaisen tytön iloa isoisänsä pikaisesta toipumisesta. Myös sai hän kohta vanhuksen ijäkkäältä vaimolta kuulla, että kun tyttö tuskin vielä oli lähtenytkään, juolahti hänen mieleensä viini, jota heillä oli, ja jo ensimmäisen pikarin juotua oli mies, jonka hän jo luuli olevan toisella jalallaan haudassa, tullut yhä paremmaksi. Nyt sekoitti hän tuota jumalanlahjaa, vahvistaakseen itseään silloin ja tällöin ryypyllä.
Tässä keskeytti ukko heitä, että heidän oli tästä ja vielä paljon suuremmasta hyvyydestä kiittäminen Nun'ia, Hosean isää; sillä paitsi majaa, viiniä ja leipäjauhoja oli hän lahjoittanut heille lypsävän lehmän ja vihdoin aasinkin, että hän toki joskus pääsi liikkumaankin. Vieläpä oli hän antanut heille heidän pojan tyttären säkin ja vähän hopeaa. Niin voivat he siis huolettomasti odottaa loppuansa, erittäinkin kun heillä vielä majansa takana oli maatilkku, jonka Hogla aikoi kylvää retikalla, tavallisella sipulilla ja valkosipulilla särpimeksi. Mutta parhain kaikista oli kirjoitus, joka julisti heidät ja tytön vapaiksi ainaiseksi. Niinpä oli Nun omiensa todellinen herra ja isä, ja hänen lahjoissaan oli korkeimman siunaus jo näyttäynyt, sillä kohta kansan lähdettyä olivat he Asserin, Hoglan yljän avulla saattaneet hänet ja hänen vaimonsa kenenkään ahdistamatta tänne.
"Me vanhat", lisäsi vanhuksen vaimo tähän, "tulemme kuolemaan täällä. Alutta Asser on Hoglalle luvannut, että hän tulee noutamaan häntä, kun Hogla on loppuun asti täyttänyt velvollisuutensa vanhempiaan kohtaan."
Nyt kääntyi hän tytön puoleen ja sanoi kehoittavalla äänellä: "Eipähän siihen pitkä aika enään mahtane ollakaan."
Silloin kuivasi Hogla sinisellä hameellaan silmänsä ja huudahti: "Olkoon vaikka kuinka pitkä tahansa; olenhan nuori ja voin odottaa."