"Tee niin", keskeytti häntä Hosea; "mutta aikani on lyhyt. Siis on heitä ajettu lähtemään ja vastenmielisesti tarttuivat he matkasauvaan. Että he jonkun aikaa sitten seuraavat Moosesta ja Aaronia, niinkuin karja seuraa paimenta, on hyvin tuttua egyptiläisillekin. Ovatko ne, jotka tuottivat kauhean ruton monelle viattomalle, tehneet tämänkin ihmeen, joka sokaisee sinun ja vaimosi silmät?"
Tässä ojensi ukko torjuvalla liikkeellä kätensä sotilasta vastaan ja vastasi murheellisella, nöyrästi rukoilevalla äänellä: "Oi, herra, sinä olet isäntäni esikoinen, yksi suurimpia ja jaloimpia, ja jos tahdot, niin tallaat sinä minun murskaksi niinkuin madon hiekassa ja kuitenkin korotan minä ääneni ja huudan sinulle: 'Sinä olet saanut vääriä tietoja!' Vieraalla maalla taistelit sinä vuoden ajan, jolloin valtavia ihmeitä tapahtui meille kaikille, Zoanista [Taniksen heprealainen nimi] kaukana oleskelit sinä lähdön aikana, sen olen kuullut! Sillä jokainen kansamme poika, joka siinä oli läsnä, olisi antanut ennemmin kielensä kuivua, kuin pilkannut sitä kunniaa, minkä Herra salli hänen nähdä. Oi, ettäs kärsivällisyyttä harjoittaisit ja sallisit minun kertoa sinulle…"
"Niin kerro siis!" käski Hosea, hämmästyneenä vanhuksen juhlallisesta innosta. Ukko kiitti häntä lämpimällä silmäyksellä ja huusi:
"Voi, jos toki Aaron tai Eleasar tai minun herrani, sinun isäsi, olisivat täällä läsnä, taikka Korkein tahtoisi lainata minulle heidän puhekykyänsä! Mutta nyt! Olen vielä aivan kuulevinani ja näkevinäni ikäänkuin tapahtuisi se toistamiseen, mutta kuinka minä kuvailen sitä? Kuinka saattaa sellaista kertoa tyhjillä sanoilla? Mutta Jumalan avulla tahdon minä koettaa!"
Tässä hän vaikeni ja kun Hosea huomasi, että vanhan miehen kädet ja huulet vapisivat, ojensi hän pikarin hänelle, ja ukko tyhjensi sen kiitollisesti pohjaan saakka. Sitten alkoi hän puhua, silmät puoleksi suljettuna ja hänen kurttuiset kasvonsa tasoittuivat yhä tasoittumistaan, jota pitemmälle hän puheessaan tuli:
"Mitä silloin tapahtui, kun tiedoksi tuli, mitä kansalle oli määrätty, sen on jo vaimoni kertonut, ja pelkureihin ja napiseviin kuuluimme mekin. Mutta eilen ehtoolla kutsuttiin me kaikki, jotka kuulumme Nun'in huoneesen, pitoihin: paimenet, orjat ja köyhätkin — ja siellä tarjottiin meille paistettua lampaanlihaa, tuoretta, happamatonta leipää ja viiniä yllinkyllin, enemmän kuin muulloin elojuhlalla, mikä sinä yönä alkoi, ja jossa sinä, poikani, monasti olet ollut. Siellä istuimme ja pidimme hyviä päiviä ja sinun isäsi, meidän herramme, rohkasi meitä ja kertoi meille isäimme Jumalasta ja mitä suuria töitä hän oli heille tehnyt. Nyt oli hänen tahtonsa, että me lähtisimme tästä maasta, jossa me olemme kärsineet ylenkatsetta ja orjuutta. Ei ollut tämä sellainen uhri kuin se, jota varten Abraham teroitti veitsensä vuodattaakseen Korkeimman käskystä poikansa Isakin verta, vaikka monestakin oli katkerata erota rakkaasta kodista ja monesta vanhasta tavasta, vaan se oli enemmän suuri onni meille. Sillä, huusi hän meille, me emme tule vaeltamaan tietämättömää, vaan ihanaa päämaalia kohti, jonka Jumala on meille osoittanut. Tämän orjuuden maan asemasta on hän luvannut ihanan uuden kodin, jossa me vapaina miehinä hedelmällisillä niityillä ja runsailla laitumilla löydämme, mikä ravitsee miestä ja hänen omiansa sekä ilahduttaa sydäntä. Niinkuin täytyy kovasti työskennellä ansaitakseen hyvän palkan, niin tulisi meidänkin vähän aikaa kestää puutetta ja murhetta, voittaaksemme itsellemme ja lapsillemme Herran meille lupaaman ihanan, kauniin kodin. Jumalan maa se tulisi olemaan, koskapa se oli korkeimman oma lahja. Niin puhui hän ja siunasi meitä kaikkia sekä lupasi, että sinäkin pudistaisit tomun jaloistasi ja yhtyisit meihin taistellaksesi kokeneena sotapäällikkönä ja kuuliaisena poikana väkevällä käsivarrella meidän puolestamme."
"Silloin kuului kaikuva riemu, ja kun me olimme torilla kokoontuneet ja huomasimme, että päivätyöläistenkin oli onnistunut paeta vouteja, tuli monikin rohkeammaksi. Sitten astui Aaron keskellemme ja nousi ylös huutajan paikalle, ja mitä Nun, herrani juhla-aterialla oli puhunut, sen kuulimme nyt hänen suustaan, ja hänen puheensa kajahteli milloin jyrisevänä ukkosena, milloin vienona harpunsoittona ja kukin tunsi, että se oli Herra meidän Jumalamme itse, joka hänestä puhui; sillä se tunki syvälle vastahakoistenkin sieluun niin, etteivät he koskaan enään napisseet eikä valittaneet. Mutta kun hän viimeksi huusi, ettei kukaan erehtyvä ihminen, vaan Herra meidän Jumalamme itse olisi johtajamme — kun hän kuvaili sen maan ihanuutta, jonka portit hän meille tulisi avaamaan ja jossa me, vapautettuina kaikesta orjuudesta, tulisimme vapaina, onnellisina miehinä vallitsemaan, tarvitsematta ketään muuta totella kuin isäimme Jumalaa, ja niitä, joita hän itse oli johtajiksemme asettanut — silloin tuntui niinkuin mies toisensa jälkeen olisi makeasta viinistä tullut juopuneeksi ja ikäänkuin ei kuljettaisi kuivia erämaan polkuja tietämättömään, vaan suurelle aterialle, jota varten Korkein itse oli meille pöydän kattanut. Ja niihinkin, jotka eivät mitään olleet Aaronin puheesta kuulleet, vuodatettiin ihmeellinen luottamus, ja kukin mies sekä vaimo olivat paljon iloisemmat ja äänellisemmät kuin elonjuhlassa ja sydämensä tulvasivat yli partaitten kiitosta.
"Vanhoihinkin se tarttui! Satavuotinen Elisama, sinun iso-isäsi, joka jo kauvan, niinkuin tiedät, istui kumarassa ja vaijeten paikallaan, ojensi itsensä ylös ja puhui säihkyvin silmin tulisia sanoja. Herran henki oli tullut hänen ja meidän kaikkein päälle. Ikäänkuin nuoreentuneeksi tunsin itseni sekä sielun että ruumiin puolesta ja astuessani joukkoihin, jotka järjestäytyivät vaellukseen, huomasin minä Eliseban, tuon äskensynnyttäjän, kantotuolissaan ja hän oli näöltään niinkuin hääpäivänään sekä painoi lapsen rintaansa ja ylisti sen onnea, että se saisi vapaudessa kasvaa luvatussa maassa, ja hänen huoneherransa Deguel, joka äänekkäimmin oli sadatellut, heilutti nyt sauvaa, suuteli vaimoa ja lasta ilosta loistavin silmin ja riemuitsi korkea-äänisesti niinkuin viinitarhuri viininkorjuussa, jolloin astiat ja säkit ovat liian pienet Jumalan siunaukselle. Tuo vanha haudankaivaja-Kusaja, jonka he olivat temmanneet leposijaltaan, istui toisten viallisten kanssa vaunuilla liehuttaen huntua ja yhtyen ylistyslauluun, jonka Elkana ja Abiassaph, Korah'in pojat, olivat alkaneet. Niin vaelsivat he pois; mutta me jälkeenjääneet laukesimme toistemme käsivarsiin tietämättä, josko kyyneleet, joita me vuodatimme, täyttivät silmämme murheesta vaiko ilosta nähdessämme tuhansia niin onnellisina ja toivorikkaina.
"Niin se tapahtui ja vasta kun pimeyteen katosivat soihdut, joita kannettiin matkueen etunenässä ja jotka minusta näkyivät loistavan kirkkaammin kuin ne suuret tulet, mitkä täällä temppelitornissa sytytetään Neithin kunniaksi, läksimme me pois, ettemme kauvemmin pidättäisi Asseria, ja meidän synkässä yössä kulkiessamme pitkin katuja, mitkä kaikuivat porvarein valitushuudoista, lauloimme hiljaa Korah'in poikain ylistyslaulua ja suuri ja suloinen rauha valtasi meidät; sillä me tiesimme nyt, että Herra meidän Jumalamme suojeleisi ja johdattaisi kansaansa."
Tässä vaikeni vanhus, mutta hänen vaimonsa ja tyttö, joka häntä loistavin silmin oli kuunnellut, nojausivat liki toisiinsa ja kehoittamatta toinen toistaan lauloivat he äkkiä Korah'in poikain ylistyslaulun. Ja vaimon heikko ääni sekaantui liikuttavalla sydämellisyydellä alavaan, mutta suuren innostuksen jalostuttamaan lauluun.