Hosea tunsi, että olisi ollut rikoksellista häiritä näiden liian täysien sydänten purkausta; mutta ukko vaati heidän vaikenemaan ja katseli tuskallisella jännityksellä herransa esikoisen vakaviin kasvoihin.
Oliko hän ymmärtänyt häntä?
Oliko faraota palvelevalle sotilaalle selvinnyt, että Herra Jumala itse oli vaikuttanut hänen kansalaistensa sieluihin heidän lähtiessään matkalle.
Oliko hän luopunut kansastaan ja Jumalastaan ja niin turmeltunut egyptiläisten seassa, että hän uhoitteli oman isänsä toiveita ja käskyjä?
Oliko se, johonka hän pani suurimmat toiveensa, tullut luopioksi ja kadonnut kansastaan?
Sanoilla ei hän voinut näihin kysymyksiinsä saada mitään vastausta, mutta kun Hosea otti hänen vanhan kurttuisen kätensä omiin käsiinsä ja puristi sitä, kuten ystävän kättä ainakin, kun hän kostein silmin sanoi hänelle jäähyväiset ja sen ohessa jupisi: "Sinä saat kuulla minusta!" — silloin luuli hän kyllin tietävänsä ja suuren ilon täyttämänä suuteli hän kerran toisensa perästä hänen vaatteitaan ja käsivarsiaan.
Seitsemäs Luku.
Pää kumarassa palasi Hosea leiriin. Epäröiminen hänen sielussaan oli asettunut. Hän tiesi nyt, mitä hänen oli tehtävä. Isä kutsui häntä ja hänen täytyi totella.
Ja hänen kansansa Jumala!
Ukon kertoessa oli kaikki, mitä hän oli kuullut lapsena, herännyt uuteen eloon ja hän tiesi nyt, että hänen Jumalansa oli toinen kuin aasialaisten Seth ala-Egyptissä elikkä "tuo ainoa" ja "kaikkiuden summa", kuten vihityt sanoivat.