Rukoukset, joita hän levolle mennessään oli rukoillut, kertomus maailman luomisesta, jota hän ei koskaan ollut kyllikseen kuullut, syystä että se niin ihanan, selvästi näytti, kuinka kaikki oli vähitellen syntynyt, mitä maan päällä ja taivaassa löytyi, kunnes ihminen tuli ottamaan sen haltuunsa ja nauttimaan siitä, kertomusta isä Abrahamista ja Isakista, Jaakopista, Esausta ja hänen kanta-isästään Joosepista, näitä kaikkia oli hän niin mielellään kuunnellut, kun tuo lempeä nainen, joka hänelle elämän oli antanut, hoitajatar ja isoisä Elisama olivat niitä kaikkia hänelle kertoneet, ja kuitenkin luuli hän ne jo kauvan aikaa sitten unohtaneensa.
Mutta tuon vanhan orjan majassa olisi hän saattanut kertoa ne sanasta sanaan ja hän tiesi nyt, että löytyi näkymätön kaikkivaltias Jumala, joka suosi hänen kansaansa enemmän kuin muita kaikkia ja oli luvannut hänelle tehdä sen suureksi kansaksi.
Mikä egyptiläisten seassa pidettiin salassa, suurimpana mysterium'ina (salaisuutena), se oli hänen heimolaistensa seassa yhteistä omaisuutta. Heidän seassaan saattoi kukin kerjäläinen ja orjakin nostaa kätensä rukouksessa ainoan, näkymättömän Jumalan puoleen, joka oli ilmestynyt Abrahamille.
Viisaat egyptiläisten seassa, jotka olivat aavistaneet hänen olemustansa ja kaunistaneet hänen olentoansa mielikuvituksensa ja ajatuksensa te'elmillä, olivat peittäneet sen taajalla hunnulla ja salanneet sen suurelta joukolta; ainoastaan kansansa seassa oli hän todella elävä ja ilmoitti itsensä valtavassa, sydäntä värisyttävässä suuruudessaan.
Ei hän ollut sama kuin luonto, jonka kanssa vihityt temppelissä hänen sekoittivat; ei, korkealla yli kaiken luodun ja koko maailman, siihen luettuna ihminenkin, hänen viimeinen ja täydellisin luomuksensa, jonka hän omaksi kuvakseen oli luonut, yleni hänen isäinsä Jumala ja kaikki luontokappaleet olivat hänen tahdolleen alamaiset. Valtavimpana kaikista kuninkaista hallitsi hän oikeudenmukaisella ankaruudella kaikkia eläviä ja vaikka hän kätkeytyikin ihmisen, oman kuvansa, silmillä ja mielikuvituskyvyltä, niin oli hän kuitenkin elävä, ajatteleva, liikkuva olento niinkuin hänkin, huomioon ottamalla että hänen olemusaikansa oli ijankaikkisuus, hänen henkensä kaikkitietäväisyys, hänen hallituksensa piiri äärettömyys.
Ja tämä Jumala, hän oli tehnyt itsensä kansansa johtajaksi. Ei löytynyt sotapäällikköä, joka uskalsi verrata itseään häneen. Ellei profetallinen henki pettänyt Mirjamia ja hän todella oli kutsunut häntä kantamaan hänen miekkaansa, kuinka uskalsi hän vastustaa häntä ja löytyikö korkeampaa tehtävää maan päällä?
Ja hänen kansansa? Tuo roskaväki, jota hän vast'ikään ylenkatseella oli ajatellut, kuinka olikaan se vanhuksen kertomuksen mukaan korkeimman voiman kautta muuttunut! — Nyt halusi hän johdattaa sitä ja keskitiellä leiriin jäi hän seisomaan hiekkakummulle, jonka alla meren ääretön pinta välkkyi heikosti kimaltelevien taivaanvalojen loisteessa ja nyt kohotti hän ensi kerran monesta, monesta vuodesta käsivartensa ja silmänsä sen Jumalan puoleen, jonka hän taaskin oli löytänyt.
Lyhyellä rukouksella, jonka äiti oli hänelle opettanut, alkoi hän; mutta sitten avuksihuusi hän korkeinta voimallisena neuvonantajana ja rukoili häntä palavasti osoittamaan Hänelle tietä, jolla hänen, olematta tottelematon hänelle ja isälle, ei tarvitsisi rikkoa sitä valaa, minkä hän kuninkaalle oli vannonut eikä tulla kunniattomaksi niiden silmissä, joita hänen oli paljosta kiittäminen.
"Uskollisena Jumalana, joka rankaiset valanrikoksen", huusi hän korkeutta kohti, "ylistävät sinua sinun omasi! Kuinka saatat sinä minulta vaatia, että minä olisin uskoton ja rikkoisin sinulle tekemäni valan? Mitä minä olen ja voin, kuuluu sinulle, sinä voimallinen, ja veren ja hengen olen minä valmis uhraamaan kansalleni. Mutta ennenkuin syökset minut kunniattomuuteen ja valapattoisuuteen, tempaa minut pois täältä ja usko toiselle, jota ei mikään pyhä vala sido, se työ, johonka olet palvelijasi valinnut!"
Niin hän rukoili ja hänestä tuntui ikäänkuin olisi hän käsivarsissaan pidellyt ystävää, jonka hän luuli kadottaneensa. Sitten astui hän hiljaa eteenpäin kiiluvassa yössä ja kun ensimmäinen aamuhämärä sarasti, haihtui tunteitten tulva hänessä ja varova päällikkö alkoi taaskin levollisesti ajattelemaan.