Niin astui hän eteenpäin horjuen niinkuin juopunut, otsa tippuen hikeä ja kurkku kuivana. Ehdottomasti nosti hän toisinaan kättään, pyyhkiäkseen pölyä hehkuvista silmistään, mutta vähän hän välitti, että ne epäselvästi näyttivät, mitä hänen ulkopuolellaan tapahtui; sillä mitään ihanampaa ei voinut löytyä, kuin mitä hän näki, käännettyään silmänsä sisäänsä.
Tosin huomasi hän monesti kärsivänsä tuskaa ja silloin tunsi hän halua uupuneena heittäytyä maahan, mutta uudelleen toipui hän harvinaisesta hyvinvoinnin tunteesta. Vihdoin luuli hän, että hänen päänsä kasvoi ja paisui ensiksi niin suureksi kuin tuon kivimöhkäleen pää, jonka hän eilen oli nähnyt temppelin porteilla, sitten palmujen korkuiseksi tien ohella ja vihdoin sellaiseksi, että se ulottui sumuihin taivaslaella ja yli niidenkin. — Ja nyt tunsi hän äkkiä ikäänkuin käsittäisi tämä pää, mikä oli hänen, koko maan piirin ja hän painoi kätensä ohimoilleen ja tuki otsaansa; sillä kaula ja hartiat olivat tulleet liian heikoiksi kantamaan sellaisen jättiläispään kuormaa ja tämän harhaluulon hallitsemana parkasi hän kovasti ja vaipui horjuvin polvin tainiona pölyyn.
Yhdeksäs Luku.
Samaan aikaan vei eräs kamariherra Mosean vastaanottosaliin.
Vaikka muutoin vastaanottoon käsketyt alamaiset tuntikausia saivat odottaa, ei heprealaisen kärsivällisyyttä kuitenkaan kauvan aikaa koeteltu. Tänä syvimmän surun aikana olivat linnan avarat huoneet, joissa muulloin oli kylläkin melua ja hälinää, aivan kuin autiot; vaan myös monet miehet ja naiset kuningasparin lähimmästä piiristä olivat ruton vuoksi pakoon painuneet ja olivat ilman lupaa lähteneet matkaan.
Ainoastaan siellä ja täällä nojasi yksinäinen pappi, virkamies tai hovipalvelija pilaria vastaan tai istui kädet kasvoillaan laattialla, odottaen käskyä. Vartijat astuivat alaslasketuin asein edes ja takaisin, jupisten kolkosti itsekseen. Silloin tällöin hiipivät muutamat papit surupuvuissaan ruton saastuttamien huoneitten läpi ja heiluttelivat vaijeten hopea-astioita, joista lemusi väkevä hartsin ja katajan haju.
Tuntui ikäänkuin raskas paino olisi levännyt linnan ja sen asukkaitten päällä; sillä paitsi surua rakastetusta, kuninkaanpojasta, mikä raskautti monen sydäntä, tuli vielä lisäksi kuoleman pelko ja erämaan tuuli, joka riisti ruumiilta ja hengeltä niiden virkeyden.
Täällä valta-istuimen läheisyydessä, missä muutoin toivo ja kunnianhimo, kiitos ja pelko, innostus ja viha panivat silmät kirkkaasti loistamaan, kohtasi Hosea tänään kaikkialla kumartuneita päitä ja tylsiä silmäyksiä.
Ainoastaan Baï'jia, Amonin toista profeettaa, ei näkynyt murhe eikä tuska, eikä myöskään päivän uuvuttava ilma vaivaavan, sillä hän tervehti etusalissa Hoseaa niin iloisesti ja vilkkaasti kuin muulloin koskaan ja vakuutti hänelle sitten — vaikka tosin hiljaisella kuiskeella — ettei kukaan sallisi hänen kärsiä siitä, mitä hänen omaisensa olivat rikkoneet. Mutta kun heprealainen rohkeasti tunnusti, että hän, linnaan kutsuttaessa, oli ollut lähdössä ylipäällikön luo pyytääkseen eroa sotapalveluksesta, keskeytti pappi häntä ja muistutti siitä kiitollisuudesta, niitä hän, Baï, oli velkaa hänelle, henkensä pelastajalle. Sitten vakuutti hän, että hän olisi koettava kaikkea pidättääkseen häntä sotajoukossa ja osoittaakseen hänelle, että Egyptiäsi — faraonkin tahtoa vastaan, ja hänestä tahtoi hän salaa puhua hänen kanssaan — ymmärrettiin arvostella oikeata ansiota katsomatta persoonaan ja sukuperään.
Mutta heprealaisella oli vain vähän aikaa vakuuttaa vakaista aikeistaan; sillä ylimmäinen kamariherra keskeytti hänen, saattaakseen hänet "hyvän jumalan" [eufemistinen nimitys Faraolle] kasvojen eteen.