Sanansaattajain tullessa ja mennessä ei hän luopunut vanhuksien sivulta ja jätti kälynsä Eliseban ja hänen palvelijainsa huoleksi tarjota virvoituksia väsyneille. Itse hän kuunteli heitä tarkasti ja syvästi hengittäen, mutta mitä hän kuuli näkyi herättävän hänen levottomuuttaan, sillä hän tiesi, että ainoastaan ne löytäisivät tien siihen huoneesen, missä Aaron asui, jotka olivat kansan johtajain, hänen veljiensä puoluelaisia. Jos heidän ilonsa oli laimea, niin millainen olikaan sitten penseäin ja vastahakoisten?
Ainoastaan harvoin liitti hän kysymyksen ukon kysymykseen, ja jos hän niin tekikin, niin katselivat sanansaattajat, jotka hänen äänensä ensikerran kuulivat, hämmästyneinä häneen; sillä hänen äänensä oli kyllä heleä, vaikka tavattoman syvä.
Sittenkuin useat edelläjuoksijat olivat hänen tiedusteluihinsa vakuuttaneet, ettei Hosea, Nunin poika, ollut tullut toisten kanssa, vaipui hänen päänsä rinnalle, eikä hän kysynyt enempää, ennenkuin kalpea Milca, joka häntä seurasi kaikkialla, avasi mustat silmänsä rukoilevasti hänen puoleensa ja kuiskasi hänelle Ruben'in, hänen vangitun puolisonsa, nimen. Silloin suuteli neitsyt tuota yksinäistä raukkaa otsalle, katseli häntä ikäänkuin olisi hän jotakin laimiinlyönyt häntä kohtaan ja kysäsi sitten sanansaattajilta kiihkeästi, olivatko he ehkä kuulleet jotakin Rubenista, joka oli laahattu vuorikaivoksiin. Mutta ainoastaan yksi luuli eräältä vapautetulta vangilta kuulleensa, että Milcan puoliso oli vaskikaivoksissa Bech'in maakunnassa, Sinaivuoren piirissä, ja tämän tiedon omisti neitsyt ilmoittaakseen Milcalle suurella vilkkaudella ja lämpimyydellä, että kansan vaeltaessa itään se varmaankin olisi tuleva kaivoksien lähelle ja vapauttava siellä vangitut heprealaiset.
Ne olivat iloisia sanomia, ja Milca, joka oli hiipinyt lohduttavan ystävän rinnoille, olisi mielellään kuullut vieläkin enemmän, mutta niitä, jotka Amminadabin katolta katselivat kaukaisuuteen, oli vallannut suuri levottomuus, sillä pohjasta läheni taaja pilvi ja pian sen jälkeen kuului merkillistä kohinaa, sitten äänekästä melua ja vihdoin monituhat-äänistä huutoa ja parkua, hirnumista ja mölinää, jollaista ei kukaan vielä ennen ollut kuullut… ja tuolla vyöryi eteenpäin tuo monijäseninen ja -ääninen joukko, tuo ylinäkemätön virta ihmisiä ja karjaa, minkä horoskopin pojanpoika Tanis-temppelin tähtitornissa oli otaksunut tuonelan käärmeeksi.
Vielä nytkin aamuvalon koitossa olisi sitä helposti voinut luulla kuolleitten asumasijoilta tarkoitetuksi joukoksi olennottomia henkiä, sillä vaaleanharmaa tomupylväs, mikä ulottui siniselle taivaslaelle, kulki niiden edellä ja tuossa valtavassa, monijäsenisessä, äänistä rikkaassa, hiekkapilvien peittämässä joukossa ei voitu erityistä olentoa eroittaa. Ainoastaan silloin tällöin kimalsi auringonsäteiden tapaama metalli keihäänkärjessä tai kuparikattilassa ja yksityisiä lujaäänisiä huutoja kuului.
Nyt olivat virran etummaiset aallot saapuneet Amminadabin kartanolle, jonka edessä levittäytyi ääretön laidunmaa.
Komentohuutoja kaikui, matkue pysähtyi ja hajaantui niinkuin vuorilampi, joka paisuu partaittensa yli keväällä ja purkaantuu puroiksi ja jokiloiksi milloin sinne ja milloin tänne, mutta pian yhdistyivät nuo yksityiset kapeat uomat, valtasivat yhteisesti leveitä kaistaleita aamukasteen kostuttamasta laidunmaasta ja missä sellaiset ihmis- ja karjavirran osat lepoon laskeusivat siellä katosivat myöskin niitä silmiltä peittävät pölypilvet.
Tie oli kauvan aikaa pölypilven peitossa, mutta niityillä nähtiin nyt aamuauringon valossa miehiä, vaimoja ja lapsia, nautaeläimiä ja aaseja, lampaita ja vuohia, ja kohta huomattiin ruohikoilla ulkopuolella Amminadabin ja Nahesonin huoneita teltan toisensa perästä kohoutuvan, laumat ympäröitävän aituuksilla, paaluja ja puikkoja lyötävän kovaan maahan, varakattoja levitettävän, nauta- ja lammaslaumoja vietävän juotolle, valkeata viritettävän ja pitkiä jonoja vaimoja, jotka kantoivat vesiastiata tasapainossa päänsä päällä keveästi ja kauniisti taivutetulla käsivarrellaan, lähestyvän kaivoa sykomorin takana elikkä läheisen kanavan rantaa.
Siellä pani tänään, kuten muinakin työpäivinä, korkeakyttyräinen kirjava härkä vedennostokoneen liikkeesen. Sen piti kastella maata, minkä eläimen omistaja aikoi seuraavana päivänä jättää, mutta työskentelevä orja ajatteli ainoastaan nykyhetkeä ja kasteli, kenenkään kieltämättä, synkästi ja totuttuun tapaansa, ruohikkoa viholliselle, jolle se oli tuleva.
Monta tuntia kului, ennenkuin vaeltava kansanjoukko oli saapunut leiriin, ja Mirjam, joka kertoi tapahtumat Amminadabille, jonka silmät eivät selvästi voineet nähdä etäälle, tuli nyt monen tapauksen todistajaksi, joista hän ennemmin olisi kääntänyt silmänsä pois.