Kun kansa, Jumalansa nimessä, innostuneena ja valmiina pahimpaan, oli pudistanut kahleet päältään ja riemuiten hyökännyt uutta vapautta ja luvattua maata kohti, olivat Moses ja hänen kansansa useimmat vanhimmat luulleet, että se kuni vuorivirta, joka särkee sulut ja tokeet, murtaisi ja hävittäisi kaikki, mikä sen tielle uskaltaisi asettua. Näillä innostuneilla joukoilla jotka rohkealla eteenpäin tunkeutumisellaan voittaisivat korkeimman maalin, mutta arkamaisella peräytymisellään tuottaisivat itselleen kuoleman ja turmion, olivat he aikoneet mennä Ethamlinjan linnoitusten ikäänkuin risukasojen poikki. Mutta nyt, kun lyhytaikaiset vaivat ja kärsimykset olivat tukahduttaneet tulen heidän sieluissaan, nyt, kun mihinkä vain katsottiin, löytyi kaksi välinpitämätöintä ja viisi tyytymätöintä eli hätääntynyttä ihmistä yhden ilosta rohvaistuneen rinnalla, olisi Ethamlinjan hyökkäys maksanut verivirtoja ja sitäpaitsi pannut kaiken tähän saakka saavutetun vaaraan.
Pithomin varastohuoneen vähäisen vartioston voittaminen oli tapahtunut niin suosiollisissa suhteissa, ettei sellaista enään voitu odottaa, ja sen vuoksi oli alkuperäinen suunnitelma muutettava ja koetettava käydä linnoitusten ympäri. Koillisen sijasta piti kansan nyt kääntyä etelään.
Mutta ennenkuin tämä päätös tuli täytäntöön, tahtoi Moses muutamien uskollisten miesten kanssa katsahtaa tuota uutta tietä ja tarkastaa, oliko se suurelle vaeltavalle kansalle käytävä.
Amminadabin huoneen ulkopuolella olevan sykomorin alla keskusteltiin kaikesta tästä ja Mirjam seurasi keskustelua mykkänä todistajana.
Miesten neuvottelussa tuli vaimon vaijeta, vaikka tuo vaimo olikin Mirjam, mutta vaikeaksi kävi hänelle pysyä levollisena, kun päätettiin luopua päätöksestä hyökätä linnoituksia vastaan, vaikkapa sodantaitava Hoseakin, jonka Jumala oli valinnut miekakseen, olisi palajanut kotiin. "Mitä hyödyttää parhainkaan sotapäällikkö, kun puuttuu sotajoukko, joka häntä tottelee?" oli Naheson, Amminadabin poika huutanut ja toiset olivat samaa mieltä kuin hänkin.
Kun kokous vihdoin hajaantui, otti Moses veljellisellä sydämellisyydellä jäähyväiset sisareltaan. Mirjam tiesi, että hän oli aikeessa syökseytyä uusiin vaaroihin, ja kainolla tavalla, joka aina oli omituista hänelle, puhutellessaan tuota hengen ja ruumiin puolesta ylevämpää veljeänsä, ilmaisi hän huoliansa. Silloin katsahti hän ystävällisesti moitteella hänen silmiinsä ja osoitti oikealla kädellä taivasta; mutta Mirjam ymmärsi hänen, suuteli kiitollisella lämmöllä, hänen kättänsä ja sanoi:
"Sinä seisot korkeimman varjeluksessa enkä minä pelkää enään."
Silloin painoi hän huulensa hänen otsalleen, pyysi häneltä taulua, kirjoitti siihen muutaman sanan, heitti sen onteloon sykomorin runkoon ja sanoi: "Hosealle, ei Josualle, Nunin pojalle, kun hän tulee minun poissaollessani. Herralla on suuria mielessään hänen kanssaan, hänen opittuaan korkeampaa häneltä odottamaan, kuin maan mahtavilta".
Sitten erosi hän hänestä; mutta Aaron, joka vanhimpana oli hänen sukunsa pää, jäi hänen luokseen ja ilmoitti hänelle arvokkaan miehen häntä kosivan; mutta Mirjam vastasi kalpeana: "Minä tiedän sen."
Silloin katsahti hän kummastellen hänen kasvoihinsa ja pitkitti varoittavalla vakavuudella: "Kuinka valinnetkaan, on hyvä, kun ajattelet tätä yhtä: sydämesi kuuluu sinun jumalallesi ja kansallesi, ja miehen, jota sinä seuraat, täytyy olla valmis, niinkuin sinä itsekin, palvelemaan molempia; sillä kaksi pitää yhdeksi tulla avioliitossa ja ellei toisen korkein tarkoitus ole sama kuin toisenkin, niin pysyvät he kahtena loppuun saakka. Aistinten ääni, mikä heidät vei yhteen, tulee pian vaikenemaan ja mikä sitten on jälellä, on eripuraisuus."