Kovin levottomana ja sellaisten ajatusten kiusaamana lähestyi Mirjam vierasystävänsä huonetta mennäkseen levolle, mutta juuri kun hän astui kynnykselle, veti hän jalkansa takaisin ja kuunteli vielä kerran pohjaanpäin.
Hosean täytyi sieltä tulla.
Mutta hän ei kuullut muuta kuin vartijan askeleet ja Hurin äänen, joka aseellisella joukolla kulki leirin läpitse.
Hänkään ei voinut pysyä huoneessa.
Yö oli lauhkea ja tähtikirkas, aika oli niinkuin luotu hiljaisia unelmia varten sykomorin alla. Hänen penkkinsä tuon arvoisan puun alla oli tyhjä ja pää kumarassa läheni hän tuota rakasta leposijaa, josta hänen seuraavana päivänä piti jättää hyvästi ainiaaksi. Mutta vielä ei hän ollut saavuttanut läheistä päämaalia, kun hän pää pystyssä jäi seisomaan ja painoi kätensä nousevaa rintaa vasten. Tällä kertaa oli kuulunut kavion kopsetta, hän ei erehtynyt, ja pohjasta se tuli.
Pauhasivatko faraon vaunut esiin, leiriin hyökätäkseen? Pitikö hänen huutaa, herättääkseen sotilaita? Tai oliko se ehkä hän, jota hän niin ikävällä kaipasi? Niin, niin, niin! Se oli yksinäisen hevosen astuntaa ja uusi tulokas täytyi se olla; sillä melua syntyi teittäin keskellä, koirat haukkuivat ja huutoja, puheita ja vastauksia tuli ratsastajan kanssa lähemmäksi ja lähemmäksi.
Se oli Hosea, hän tiesi sen varmasti!
Että hän ratsasti yksin yöllä ja oli riistänyt itsensä irti siteistä, jotka sitoivat hänet faraoon ja asetovereihin, oli merkki hänen kuuliaisuudestaan! Rakkaus oli terästänyt hänen tahtonsa ja kiiruhtanut hänen hevosensa juoksua ja kiitollisuus, jonka rakkaus voi osoittaa palkka, jonka se voi lahjoittaa, ei saanut häneltä kauvemmin pysyä pidätettynä. Hänen käsivarsissaan olisi hän onnellisena tunnustava, että hän oli suuria hyljännyt, niittääkseen ihanampaa ja suloisempaa! Mirjamista tuntui ikäänkuin yö vaikenisi kirkkaaksi päiväksi kuullessaan, että tuo lähenevä ratsasti suoraan Amminadabin, hänen vierasystävänsä huoneelle. Hän tiesi nyt, että se oli hänen kutsumustaan, jota hän totteli, että hän oli tullut tavatakseen häntä.
Ennenkuin omaa isäänsä, joka majaili hänen sisarenpoikansa Ephraimin suuressa tyhjässä huoneessa, etsi Hosea Mirjamia tavatakseen.
Varmaankin olisi hän mielellään, niin nopeasti kuin hevonen jaksoi, rientänyt häntä vastaan, mutta eihän sopinut rivakkaasti ratsastaa leirin läpitse. Oi, kuinka aika kului pitkällisesti siksi kun hän vihdoin näki ratsastajan, siksi kun hän heittäysi maahan ja hänen seuralaisensa viskasi hevosen ohjat kolmannelle, joka häntä seurasi.