Tämän keskustelun aikana oli osasto egyptiläisiä sotilaita lähtenyt linnasta spitaalisia vastaan puhdistamaan tien heistä, mutta päällikkö joka tunsi Hosean, ei käyttänyt mitään väkivaltaa, ja molemmat miehet saivat spitaalisten johtajan taipumaan esitykseen viedä heidät Sinain niemekkeesen, jossa löytyi spitaalisten siirtola vuoriston keskellä, ei kaukana vuorikaivoksista. He olivat tähän esitykseen suostuneet, koska Hosea heille lupasi, että kansan vaeltaessa itään tulisi se heidät tapaamaan ja ottamaan mukaansa jokaisen parannetun; mutta jos heprealaiset jäisivät Egyptiin, niin olisi puhdas erämaan tuuli tuottava monelle kärsivälle jälleen terveyden ja jokaisella puhtaaksi havaitulla olisi vapaus palata kotiin.
Nämä keskustelut olivat vaatineet paljon aikaa ja ensimäiseen pysäyspaikkaan olivat monet muut tulleet; sillä kun Hosea oli joutunut niin läheiseen yhteyteen spitaalisten kanssa, täytyi hänen ratsastaa Thabneen, tullakseen yhdessä joukkojen päällikön kanssa, joka seisoi hänen vieressään, priiskoitetuksi linnun verellä, pukeutuakseen uusiin vaatteisiin ja alistuakseen vissien temppujen alaiseksi, jotka hän piti itselleen tärkeinä ja jotka tapahtuivat ainoastaan kirkkaassa auringonvalossa.
Hänen hevoshoitajaansa oli pidetty linnassa, syystä että tuo pehmeäsydäminen mies, joka oli tavannut sukulaisensa noiden kurjain joukossa, oli ojentanut tälle kätensä.
Syy tähän viipymiseen oli ollut surullinen ja vastenmielinen, ja vasta sittenkuin Hosea ehtoopäivällä oli jättänyt Thabnen ja mennyt Succothiin, oli toivo ja ilo Mirjamin jälleen näkemisestä ja niin paljon lupaavan sanoman saattamisesta omaisilleen saaneet hänessä vallan.
Nopeammin ja niin iloisessa odotuksessa ei ollut koskaan hänen sydämensä sykkinyt kuin tämän yöllisen ratsastuksen aikana, jona hän läheni rakastettua ja isää, mutta minkä päätyttyä hän nyt korkeimman onnellisuuden sijasta tähän saakka oli saanut kokea ainoastaan katkerata pettymystä.
Sekavissa, lyhyissä lauseissa oli hän vastenmielisesti kertonut, mitä hänelle oli tapahtunut spitaalisia tavatessaan, vaikka hän uskoikin tehneensä parastaan näiden onnettomien hyväksi. Kukin hänen sotakumppaneistaan olisi kiittänyt häntä siitä, mutta hän, jonka kiitos oli ylinnä kaikista, viittasi, hänen lopettaessaan, erääsen paikkaan leirissä ja sanoi murheellisena: "He ovat meidän vertamme ja meidän Jumalamme on heidänkin Jumalansa. Zoanista, Phakoksesta ja Phibesethistä [kreikkalaisen Bubastiksen heprealainen nimitys] ovat spitaaliset määrämatkan päässä seuranneet toisia ja heidän telttansa seisovat leirin ulkopuolella. Nekin, jotka tulivat Succothista — niitä ei ole monta — saavat kulkea mukana; sillä kun Herra lupasi kansalle sen maan, jonka perään se ikävöi, tarkoitti hän suuria ja pieniä, köyhiä ja alhaisia ja varmaan onnettomiakin, jotka nyt jäävät vihollisen valtaan. Etkö sinä olisi tehnyt paremmin, jos olisit erottanut heprealaiset egyptiläisistä ja johtanut ne, jotka ovat meidän vertamme, luoksemme?"
Silloin nousi miehen ylpeys sotilaassa, ja vakavasti ja jyrkästi kuului hänen vastauksensa: "Sodassa täytyy uhrata satoja pelastaakseen tuhansia. Suojellakseen laumaansa erottaa paimenkin rupisen lampaan laumasta."
"Aivan oikein", keskeytti neito häntä innokkaasti, "sillä paimen on heikko ihminen, joka ei tunne mitään lääkettä ruttoa vastaan, mutta Herra, joka tuntee koko kansansa, ei salli tulla sille mitään vahinkoa ankarasta kuuliaisuudesta."
"Näin ajattelee nainen", vastasi Hosea; "mutta mitä sääliväisyys hänelle säätää, ei saa painaa raskaasti miesten neuvotteluissa. Te seuraatte mielellänne sydämen ääntä, niinkuin onkin kohtuullista, että sallitte itseänne johdatettavan, kun vain muutoin ette unohda, mikä teille ja suvullenne on soveliasta."
Silloin muuttuivat Mirjamin posket tumman-punaisiksi; sillä hän tunsi tässä puheessa kätkeytyvän okaan kaksinkertaisesti katkeraksi syystä että se oli Hosea, joka tämän matkaan saatti. Kuinka paljon olikaan hän tänään sukunsa tähden saanut kärsiä, ja nyt antoi hänkin hänen tuntea, ettei hän ollessaan nainen ollut samanarvoinen hänen kanssansa. Sen muistopatsaan edessä, minkä Herra oli pystyttänyt ja johonka hän nyt nojasi kättään, oli Hosea vetounut hänen tuomioonsa, ikäänkuin olisi hänkin kansanjohtajia, ja nyt osoitti hän hänet, joka hengen ja lahjain puolesta ei tuntenut itsensä ketään miestä huonommaksi, jyrkästi piiriinsä takaisin.