"Vielä loisti harmi hänen leimuavista silmistään. Vihassaan näytti hän minusta Seth-Jumalan kaltaiselta ja kukin hänen pitkällisistä sanoistaan kaivautui sieluuni, ikäänkuin vasaralla ja meiselillä iskien. Kolme kertaa seitsemän päivää ja yötä viipyi hän kattoni alla ja kuin minä hänen ja kuuron Rahel'in kanssa olin yksinäni ja hänen täytyi pysyä salassa, ei astunut kukaan välillemme ja silloin opetti hän minua tuntemaan häntä, joka on isäimme Jumala."
Vavisten ja peljäten seurasin minä hänen valtavaa puhettaan ja minusta tuntui ikäänkuin nuo voimalliset sanat olisivat kallion kaltaisina langenneet rinnalleni, kuin hän laski sydämelleni mitä Herra Jumala minulta vaati elikkä kuin hän kuvaili hänen suuruuttaan ja vihaansa, jota ei mikään ymmärrys voi käsittää eikä nimi nimittää, niinpä kuin hän puhui hänestä ja egyptiläisistä jumalista, oli se ikäänkuin kansani Jumala seisoisi jättiläisenä edessäni, jonka pää kosketti taivasta ja ikäänkuin ryömisivät kaikki muut jumalat tomussa, hänen jalkainsa juuressa, niinkuin vinkuvat koirat.
Niinikään opetti hän minulle, että me ainoastaan olimme se kansa, jonka Herra oli itselleen valinnut, me eikä mikään muu. Silloin täytti ylpeys minut ensikerran, ollessani Abrahamin jälkeinen, ja kukin heprealainen tuli veljekseni, kukin Israelin tytär sisarekseni. Nyt huomasin myöskin kuinka hirveästi niitä vaivattiin ja kiusattiin, jotka olivat omaisiani. Olin ollut sokea kansani kärsimiselle, mutta Moses avasi silmäni ja istutti vihan sydämeeni, tuon suuren vihan kansani sortajia vastaan ja tästä vihasta kasvoi täällä sisällä rakkaus kiusattuihin. Silloin lupasin itselleni seurata veljeni esimerkkiä ja odottaa Jumalan kutsumusta. Ja katso, hän ei antanut odottaa itseänsä ja Jehovan ääni puhui minulle ikäänkuin kielillä.
"Vanha Rahel kuoli silloin. Moseksen kehoituksesta jätin yksinäisen asuntoni ja seurasin Aaronin ja Amminadabin kutsumusta. Niin tulin heidän huoneensa vieraaksi; mutta kaikkien heidän seassansa elin minä erityistä elämätäni. He eivät estäneet minua ja sykomori tässä heidän maallaan tuli ikäänkuin erityiseksi omaisuudekseni Sen varjon alla käski Jumala minua kutsumaan sinua ja nimittämään sinua siksi, jonka apu Jehova on — ja sinä, — et enään Hosea, ei, Josua tottelit Jumalasi ja hänen naisprofeettansa ääntä."
Tässä keskeytti sotilas neidon puheen, jota hän jännityksellä, vaikka kasvavalla pettymyksellä oli kuunnellut. "Niin, sinulle ja korkeimmalle olin kuuliainen! Mutta mitä se minulle on maksanut, sitä et tahdo kysyä. Nykyisyyteen saakka olet sinä tullut kertomuksellasi, mutta niistä päivistä et sinä tiedä mitään kertoa, jolloin sinä äitini kuoleman jälkeen olit vieraanamme Taniksessa. Oletko unohtanut, mitä sinun silmäsi siellä ensiksi minulle ilmoitti ja sitten myöskin sinun suusi? Onko jäähyväispäivä ja ehtoo merellä muistostasi kadonnut, jolloin käskit minua toivomaan ja ajattelemaan sinua? Kuolettiko viha, jonka Moses istutti sydämeesi, samalla rakkauden kuin muutkin tunteet?"
"Rakkaudenko?" kysäsi Mirjam ja nosti murheellisena suuret silmänsä häneen. "Oi, ei! Kuinka saattaisin unohtaa tuon ajan, ihanimman elämässäni! Mutta siitä päivästä, jolloin Moses tuli korvesta kotiin, Herran käskystä murtaakseen kansan orjuuden — se tapahtui kolme kuukautta jäähyväisten jälkeen sinusta — siitä saakka en tiedä enään mitään vuosista ja kuukausista, päivistä ja öistä."
"Niin olet sinä senkin unohtava?" kysyi Hosea jyrkästi.
"Eipä suinkaan", keskeytti Mirjam häntä ja katseli rukoilevasti hänen kasvoihinsa. "Rakkaus, joka kasvoi lapsessa, eikä lakastunut neidon sydämessä, ei anna kuolettaa itseänsä, mutta joka vihkii itsensä Herralle…" Tässä vaikeni hän äkkiä, kohotti innostuneena ja ikäänkuin haltioissaan silmänsä ja kätensä ja huusi rukoillen: "Sinä olet minua läsnä, kaikkivaltijas suuri Jumala ja katsot sydämeeni! Sinä tiedät miksi Mirjam ei kysy päiviä ja vuosia, eikä pyydä muuta kuin ollakseen välikappaleenasi, siksikuin kansasi, joka myöskin on tämän mielien kansa, on siitä tullut osalliseksi, mitä sinä sille olet luvannut."
Tämän rukouksen kestäessä, joka tulvi neidon, sydämen syvyydestä, oli tuo hiljainen tuuli lisääntynyt, mikä käy aamuhämärän edellä ja Mirjamin pään yläpuolella suhisivat lehdet sykomorin taajassa kruunussa, mutta Hosea ahmi silmäyksillään hänen korkeata, häälyvän hämärän puoleksi valaisemaa, puoleksi varjostamaa majesteetillistä olentoa ja mitä hän tässä kuuli ja näki oli hänestä ihmettä. Suurta ihmettä, jota Mirjam odotti kansalleen ja jonka täytyi toteutua ennenkuin hän tahtoi noudattaa sydämensä toivoa, sitä luuli Hosea, Herran sanansaattajana, saattavansa omilleen. Viehättyneenä hänen sielunsa innostuksessa, riensi Hosea hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä ja huudahti toivosta iloisella liikutuksella: "Niinpä on siis hetki tullut, mikä taaskin sallii sinun eroittaa kuukaudet ja päivät ja kuunnella oman sydämesi toiveita. Sillä, katso, minä Josua, eikä enää Hosea, tulen Herran sanansaattajana ja minun sanomani lupaa kansalle, jota minä tahdon oppia rakastamaan, niinkuin sinäkin sitä rakastat, uutta onnea ja, jos niin on korkeimman tahto, myöskin uuden paremman kodin!"
Silloin säihkyivät Mirjaminkin silmät kirkkaina ja kiitollisesta ilosta innostuneena huusi hän: "Sinä tulet johtamaan meitä maahan, jonka Jehova on luvannut omilleen. Oi, Herra, kuinka ääretön onkaan hyvyytesi! Hän, hän lähestyy sanansaattajanasi!"