"Josua!" keskeytti hän häntä raivoisasti. "Kadehditko sinä minulta nimeäkin, minkä sinun Jumalasi on minulle antanut? Minä turvasin hänen apuunsa, astuessani väkevän palatsiin, minä etsin Jumalan johdon alla onnea ja pelastusta kansalle ja minä sainkin, mutta sinä, sinä…"
"Isäsi, Moses, jopa sukujen kaikki uskovaiset päämiehetkään eivät näe mitään onnea tulevan egyptiläisten kädestä", vastasi hän hengästyneenä. "Turmioksi on se heprealaiselle, mitä he hänelle antavat; kansalaistemme kylvämä ruoho kuivuu, missä heidän jalkansa sitä koskettaa! Ja sinä, jonka rehellistä sydäntä he väärinkäyttävät, olet heidän viheltäjänään, jota linnustaja käyttää houkutellakseen lintua verkkoonsa. Vasaran pistävät he käteesi, takoakseen vielä vahvemmaksi ne kahleet, jotka me Jumalan avulla olemme murtaneet. Hengessäni näen minä…"
"Liiaksi!" vastasi sotilas purren hampaitaan vihasta. "Se on viha, joka on sumentanut kirkkaan henkesi. Ja jos linnustaja todella — kuinka sanoitkaan äsken? — jos hän todella on tehnyt minut viheltäjäkseen ja käyttänyt minua väärin ja vienyt minut harhaan, sinulta, niinpä sinulta on hän sen oppinut! Sinun rohkaisemanasi luotin minä rakkauteesi ja uskollisuuteesi. Siltä toivoin minä kaikki — mutta missä on tämä rakkaus? — Niinkuin et sinä säästänyt minua tuskalta, niin tahdon minä säälimättä itseäni, tunnustaa sinulle täyden totuuden! Ei vaan isäini Jumalan kutsumana, vaan syystä, että se oli sinun ja isäni kautta, kun hänen kutsumuksensa minulle saapui, tulin minä. Te pyritte maahan, kaukana, tietämättömässä etäisyydessä, jonka Herra on teille luvannut, mutta minä avasin kansalle uuden, turvallisen kodin portit. Mutta tätä en tehnyt kansan vuoksi — sillä mitä on se tähän asti ollut minulle? — Vaan ennen kaikkia ollakseni siellä sinun, minun rakkaani, ja vanhan isäni kanssa onnellinen. Mutta sinä, jonka kylmä sydän ei tunne rakkautta, suuteloni huulillasi halveksit, mitä tahansa tarjoon, vihasta sitä kättä vastaan, jota minä siitä kiitän. Miesmäiseksi on sinun pyrintösi ja elämäsi tullut! Mikä toisille naisille on korkeinta, sysäät sinä jalallasi pois itseltäsi."
Silloin ei Mirjam kestänyt kauvemmin, vaan nyyhkien löi hän kätensä vavahtelevien kasvojensa eteen.
Aamun sarastaessa oli torkkuva elämä leirissä, alkanut jälleen virkistyä, ja palvelevia miehiä ja naisia oli astunut ulos Amminadabin ja Nahesonin huoneista. Kenenkä vain aamu oli herättänyt, meni kaivoille ja juottopaikoille, mutta Mirjam ei sitä huomannut.
Kuinka olikaan hänen sydämensä sykähdellyt ilosta ja riemusta, kun tuo rakastettu oli hänelle huutanut tulevansa viemään häntä siihen maahan, jonka Herra oli kansalleen luvannut. Silloin oli hän halusta vaipunut hänen rinnalleen, nauttiakseen lyhyen silmänräpäyksen korkeinta onnea; mutta kuinka pian olikaan katkera pettymys karkoittanut tuon sulouden! Sillä aamutuulen lehahtaessa sykomorin latvassa ja Josuan kertoessa, mitä farao lahjoittaisi kansalle, oli hänestä tuntunut, ikäänkuin kohisisi hänelle vihastuneen Jumalan ääni puun latvasta, ikäänkuin kuulisi hän vielä kerran harmajan Nunin harmistunutta puhetta. Niinkuin ukkonen ja salama oli se sattunut Uriin ja missä erosi Josuan vaatimus hänen vaatimuksestaan?
Kansa, Moseksenkin suusta oli hän sen kuullut, oli hukassa, jos se Jumalalleen uskottomana, totteli faraon houkutuksia. Liittoutua miehen kanssa, joka tuli hävittämään kaikki, jonka puolesta hän, hänen veljensä ja hänen oma isänsä olivat eläneet ja työskennelleet oli kurjaa petosta. Ja kuitenkin rakasti hän Josuaa ja jyrkästi poistamatta hänet tyköänsä, olisi hän mielellään jälleen hiipinyt sydämen luo, joka, sen tiesi hän, niin palavasti pyysi häntä!
Mutta puun latvassa lehahteli lehdet yhä aina ja hänestä tuntui, ikäänkuin kehoittaisivat ne häntä Aaronin varoituksella ja hän oli pakoittanut itsensä pysymään lujana.
Kahina tuolla ylhäällä tuli Jumalalta, joka oli valinnut hänet palvelijakseen ja kun Josua intohimoisessa mielenliikutuksessa oli tunnustanut, että erittäinkin toivo hänen omistamisestaan, määräsi hänen tekonsa tämän kansan puolesta, mikä oli yhtä vieras Josualle kun rakas hänelle, silloin oli hänestä äkkiä tuntunut, ikäänkuin hänen sydämensä lakkaisi tykyttämästä ja kuoleman hädässä oli hänen äänekkäästi täytynyt nyyhkiä
Välittämättä Josuasta ja heränneestä leiristä, heittäytyi hän jälleen ylennetyillä käsivarsilla, sykomorin juurelle alas ja tähysteli avonaisilla, kosteilta silmillä ylös korkeutta kohti, ikäänkuin odottaen uutta ilmestystä. Mutta puun latvassa suhisi aamutuuli suhisemistaan ja yht'äkkiä oli hänestä ikäänkuin ei ainoastaan hänen sielunsa, vaan kaikki hänen ympärilläänkin kirkastuisi auringonkirkkaaksi, niinkuin ainakin, jolloin hän, naisprofeetta, näki näkyjä. Ja tässä valossa näki hän olennon, jonka näkeminen häntä kauhistutti, ja sen ohessa kuiskahteli kukin lehväinen oksa hänelle sen miehen nimeä, jonka kuvan hän näki, mutta joka ei ollut Josua, vaan eräs toinen, jota ei hänen sydämensä kaivannut. Mutta kaikessa suuruudessaan seisoi hän, kirkkauden ympäröimänä hänen henkisten silmäinsä edessä ja juhlallisella liikkeellä laski hän kätensä muistokiven päälle, jonka hän oli nostanut.