Josuan vahvat käsivarret suojelivat häntä lankeamasta ja muutamat vaimot, jotka riensivät esiin hänen huudolleen, saivat tuon voimattoman pian palautetuksi elämään takaisin.
Vironneen silmät liitelivät epävakaisesti toisesta toiseen ja vasta kun hänen silmänsä kohtasivat ystävän murheellisen muodon, käsitti hän jälleen, missä hän oli ja mitä hän oli tehnyt. Sitten joi hän rivakkaissa otteissa erään paimenvaimon hänelle tarjoamaa vettä, kuivasi kyyneleissä uivat silmänsä, huokasi tuskallisesti ja kuiskasi heikosti hymyillen Josualle: "Minä olen kuitenkin vain heikko nainen." Sitten poistui hän huoneesen päin, mutta jo ensimäisten askeleiden perästä kääntyi hän vielä kerran ympäri, viittasi sotilaalle ja sanoi hiljaa: "Sinä näet kuinka he järjestyvät. Pian kulkevat he edemmäksi. Pysytkö vielä päätöksessäsi? Vielä on aika kutsua vanhimmat kokoon!"
Silloin pudisti Josua kieltävästi päätänsä ja kun kostea, kiitollinen silmäys Mirjamin silmistä sattui häneen, vastasi hän hiljaa: "Minä tahdon muistaa tätä hetkeä, Hurin vaimo. Vie isälleni tervehdykseni ja sano hänelle, että minä rakastan häntä. Nimitä hänelle myös se nimi, jolla hänen poikansa, korkeimman käskystä, on tästälähin kutsuttava ja tästä nimestä, joka minulle lupaa Jehovan apua, ammentakoon hän uskallusta, saatuaan tietää mihinkä minä menen, pitääkseni valan, jonka olen vannonut."
Tässä viittasi hän Mirjamille ja kääntyi leiriin päin, missä hänen hevostaan juotettiin ja ruokittiin; mutta Mirjam huusi hänen peräänsä: "Vielä tämä ainoa asia: Moses pani sinua varten sanoman puun onteloon".
Silloin meni sotilas sykomorin luo ja luki Jumalan miehen kirjoituksen, joka oli häntä varten määrätty. "Ole vahva ja luja", kuului sen lyhyt sisällys, ja Josua nosti päänsä ja huudahti iloisesti; "Nämät sanat ovat sielulleni mieluiset. Jos kohtaammekin täällä toisemme viimeisen kerran, Hurin vaimo, menen minä sitten vaikka kuolemaan, niin ole siitä vakuutettu, että minä olen kuoleva vahvana ja lujana, mutta näyttäös sinä vanhalle isälleni, mitä sinä voit!"
Näin sanottuaan heittäysi hän hevosen selkään ja uskollisena valalleen ratsastaessaan tietä pitkin Tanikseen, oli hänen sielunsa pelosta vapaa, vaikkei hän suinkaan salannut itseltään, että hän ratsasti kohti suuria vaaroja. Hänen ihanimmat toiveensa olivat haihtuneet ja kuitenkin taisteli hänen sielussaan syvä murhe iloisen uskalluksen kanssa. Uusi uhkuva tunne, mikä täytti koko hänen olentonsa, oli hänessä herännyt ja se himmeni vain vähän, vaikka häntä niin katkerasti oli loukattu, että muissa olisi pimittänyt elämän valonkin. Hän oli voittanut lujan elämän tarkoituksen ja sitäpaitsi uskalsi hän sanoa, ettei hän ollut Huria eikä ketään muutakaan miestä huonompi. Ei kukaan voittanut hänen etevyyttään, paitsi tuo korkea pari, jolle hän aikoi pyhittää verensä ja henkensä: hänen Jumalansa ja hänen kansansa. Ihmetyksellä huomasi hän tämän uuden tunteen, mikä hänen miehuullisessa rinnassaan voi syrjäyttää kaiken muun, jopa rakkaudenkin.
Toisinaan kumarsi hän todella murheellisena päätänsä ajatellessaan vanhaa isäänsä, mutta hän oli tehnyt oikein tukahduttaessaan palavan halunsa saadakseen vielä kerran painaa hänet rintaansa vasten. Ukko olisi tuskin käsittänyt hänen perussyitänsä ja parempi oli heille kummallekin erota toisistaan näkemättä, kuin julkisessa taistelussa.
Usein turtui hänestä niinkuin olisi hän vain uneksinut siitä mitä hän oli kokenut ja ollessaan ikäänkuin huumauksissa viimeisten hetkien mielenliikutuksista tunsi hänen vahva ruumiinsa vain vähän niitä rasituksia, joita se oli kärsiä saanut.
Tutussa majapaikassa tien ohella, jossa hän tapasi paljon sotaväkeä ja niiden joukossa muutamia hänelle tuttuja päälliköltäkin, sai hän vihdoin hevoselleen ja itselleen lepoa ja ruokaa, ja kun hän virkistyneenä ratsasti eteenpäin, vaati valvova elämä oikeutensa; sillä aina Ramseskaupungin Taniksen portille saakka kulki hän sotilasjoukkojen ohitse ja sai tietää, että he olivat saaneet käskyn yhdistyä niiden joukkojen kanssa, joita hän itse oli johtanut sinne Libyasta.
Vihdoin ratsasti hän kaupunkiin sisään ja kulkeissaan Amonin temppelin ohitse kuuli hän äänekästä valitusta, vaikka hän tiellä oli kuullut, että rutto oli melkein lakannut. Mitä monet merkit hänelle ilmaisivat, vahvistivat vihdoin ohikulkevat vartijat, sillä Jumalan ensimäinen profeetta ja ylimmäinen pappi, vanha Rui, oli kuollut yhdeksänkymmenen kahdeksan vuoden ijässä ja Baï, toinen profeetta, joka niin lämpimästi oli vakuuttanut häntä ystävyydestään ja kiitollisuudestaan, oli tullut hänen seuraajakseen ja samalla ylimmäiseksi papiksi ja tuomariksi, sinetin vartijaksi ja rahaston ylihoitajaksi, lyhyesti sanottuna, valtakunnan voimallisimmaksi mieheksi.