"Eteenpäin!" huusi johtaja vielä kerran ja osaksi hymyillen ja kiitollisena tuolle anteliaalle vaimolle vaunuissa ihmetteli hän tuota onnesta loistavaa silmäystä, jolla hänen kosteat silmänsä seurasivat vankeja.
Hevoset lähtivät liikkeelle uusia huutoja kuului, muutamia ruoskaniskuja lätkähti paljaille hartioille, siellä ja täällä kavahti tuskanhuuto läpi aamun ja vankein matkue hoiperteli eteenpäin itää kohti. Kahle kärsimystoverin jalassa liikutti pölyä ilmaan ja tämä peitti tuon vaeltavan joukon, niinkuin murhe, viha ja tuska, mitkä sumentivat kunkin yksityisen sielua.
Kahdeksastoista Luku.
Vasta runsaan peninkulman päässä tuosta pienestä temppelistä, jonka luona vangit olivat levähtäneet, haaraantui eteläänpäin Succothiin ja ruokomeren länsirannalle vievä tie siitä tiestä, mikä vei kaakkoiseen suuntaan, poikki niemekkeellä olevien linnoituksien, vuorikaivosseudulle.
Vähän ajan kuluttua vankien lähdöstä oli heprealaisten takaa-ajamista varten koottu sotajoukko lähtenyt Ramseskaupungista, ja kun rangaistusvangit hyvän aikaa olivat kaivolla levähtäneet, olivat joukot saavuttaa heidät. He eivät olleet vielä kauvan vaeltaneet, kun muutamia etujuoksijoita tuli eteenpäin rientäen, puhdistamaan katua lähestyvälle sotajoukolle. He käskivät vankeja väijymään syrjään ja lykkäämään vaelluksen pitkittämisen siksi kuin keveämpi kuormasto telttoineen ja faraon tavaran kanssa, jonka vaunujen ratina jo kuului, oli päässyt heidän ohitsensa.
Vankien johtajat iloitsivat tästä pysähdyksestä, sillä heillä ei ollut mitään kiirettä. Päivä oli lämmin ja vaikka he tulivatkin myöhemmällä perille, niin oli se sotajoukon syy.
Josuallekin oli tämä tapaus otollinen, sillä hänen nuorempi kahletoverinsa oli tuijottanut eteensä ikäänkuin mieletön eikä ollut antanut minkäänlaisia tai taas niin sekaisia vastauksia hänen kysymyksiinsä, että se herätti vanhemman miehen huomiota; hän tiesikin, että monet rangaistustyöhön tuomitut tulivat hulluiksi elikä alakuloisiksi. Mutta nyt piti sotajoukon osaston kulkea heidän sivutsensa ja mitä siinä oli nähtävänä, oli nuorukaiselle uutta ja lupasi tehdä lopun hänen kolkosta mietinnästään.
Tien ohella oli tamariskipensaita kasvava hiekkakumpu ja sinne vei johtaja vankijoukon. Hän oli ankara, vaan ei julma ja niinpä salli hän "myyränsä" oikaista itsensä hiekalle, sillä ohikulku uhkasi kestää hyvän aikaa.
Kohta kun vangit olivat laskeuneet levolle, kuului vaunujen ratinaa, tulisten hevosten hirnumista, komentohuutoja ja toisinaan aasin inhottavaa huutoa.
Jo ensimmäisten vaunujen ilmestyessä kysyi Efraim, josko farao nyt lähestyisi, mutta Josua ilmoitti hänelle hymyillen, että kun kuningas seuraa joukkoja sotaan, tulee kuormasto sen etunenässä kohta etujoukon jälkeen, sillä farao ja hänen mahtimiehensä haluavat tavata teltat pystytettyinä ja pöydät katettuina, kun päivän marssi on lopussa ja yönlepo houkuttelee sotilaita ja johtajia.